Oikeassa olemisen ansa

Eikö olekin uuvuttavaa olla aina oikeassa? Huomaan usein huokailevani syvään ja hartaasti, kun muut ihmiset ovat täysin ajattelemattomia ja tekevät vääriä valintoja. Viimeksi helmikuussa ähisin epätoivosta, kun Suomelle valittiin uusi presidentti. Mielestäni parempiakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla kuin elitistinen ja oikeistolainen Stubb.

Luonnonsuojelijana näen punaista, kun kuulen jonkun julistavan, että kotikissojen kuuluu elää vapaana ulkona. Kissa on kiva lemmikki, mutta myös haitallinen vieraslaji, joka arvioiden mukaan tappaa Suomessa kotoperäisten jyrsijöiden lisäksi miljoonia lintuja vuosittain. Etenkin tällaisena aikana, kun luontokato uhkaa olemassaoloamme, meidän pitäisi pystyä parempaan.

Susilauman vieraillessa Paraisilla, ihmiset toistavat keskustelupalstoilla väsynyttä, mutta tuttua mantraa: ”sudet kuuluvat luontoon, mutta eivät ihmisten pihoille” tai ”emme tarvitse susia mihinkään”. Kukaan ei kuitenkaan pysty piirtämään kartalle rajaa, mihin luonto loppuu ja mistä piha alkaa ja vaikka pystyisi, susi ei osaisi sitä noudattaa. Miksi lähiluonto kuuluu meille, mutta ei pedoille? Onko suomalaista luontoa edes olemassa ilman susia?

Lukijoiden joukossa on varmasti ihmisiä, jotka provosoituvat mielipiteistäni ja miettivät, miten joku voi olla noin aasi, että kirjoittaa tuollaista omalla nimellään lehteen. Ehkä heidän mielestään tolkun ihminen osaa ajatella elinkeinojen, kuten lampaiden kasvatuksen, turvaamista. Petojen määrää tulisi rajoittaa niin, etteivät ne estä taloudellista toimintaa ja perinteisiä harrastuksia. Kissakin on monen mielestä lopulta harmiton eläin ja ei pääse toteuttamaan luontaista viettiään sisätiloissa. ”Mitä Jaakko silloin tekee, kun talon alapohjassa alkaa vilistä rottia ja muita tuholaisia?”

Holistinen ajattelu on nykymaailman napanöyhdän kaivelijoiden kulttuurissamme harvinaista. Omasta mielestämme olemme aina oikeassa ja asiat tuntuvat hyvin yksinkertaisilta, vaikka harvoin näin on. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Herkkyys oman agendan esiin tuomisessa on yhteiskunnassamme sosiaalisen median myötä kasvanut. Kärjistäminen on hyvä tehokeino väittelyssä, mutta taitamaton neuvottelija tekee itsestään usein naurunalaisen. Katseemme on välillä kapea kuin Suezin kanava.

Toisaalta asioiden demokraattinen käsittely diplomatian keinoin ei välttämättä ole aina tehokkain tapa eikä ”vatulointi” joka kerta johda kaikkia miellyttävään ratkaisuun. Turvetuotantoa lähdettiin hallituksen toimesta ajamaan alas muutamia vuosia sitten. Päätöksiin ja menettelyyn turhautuivat lopulta turvealalla työnsä menettävien lisäksi myös ympäristöjärjestöt, jotka kritisoivat prosessin hitautta ja keinoja. Kaikkia yritettiin miellyttää, mutta pettymyksen tunne oli molemminpuolinen. Sote-uudistus on aiheuttamassa samoja reaktioita läpi puoluerajojen. Kompromissi on joskus kuin sirkus, jossa kaikki ovat taiteilijoita, mutta kukaan ei osaa temppuja.

Uskon silti vakaasti siihen, että useimmista asioista voi neuvotella molempia osapuolia kunnioittamalla ja silti päästä tehokkaasti sopuun ilman valtakunnansovittelijaa. Vaikka osaan samaistua lammasfarmarin tuskaan, susien pitäisi jollain tavalla mahtua elämään myös saariston metsissä. Maatilojen hiiriongelmistakin voidaan varmasti selvitä keinoilla, jotka ovat vähemmän vahingollisia luonnolle kuin vapaana liikkuvat kissat. Sopua ei ole aina helppo saavuttaa, mutta kun malttaa astua toviksi toisen saappaisiin ja askeltaa ulos omasta kuplastaan, ollaan jo lähempänä ratkaisua.

Jaakko Lento

Kirjoittaja on omituista maailmaa ihmettelevä skräbböleläinen ja Paraisten luonnonsuojeluyhdistyksen hallituksen jäsen