Esikuvani

Istuimme olohuoneessa, kumpikin omassa nojatuolissa, ja katsoimme televisiota. Olit niin hiljainen, ehkä hieman mietteliäs, omissa maailmoissasi. Puhuit ja nauroit enemmän ennen, esitit kysymyksiä. Muistan ajatelleeni, että ehkä olit alkanut luovuttaa? Ehkä olit jo nähnyt kaiken, mitä tämä maailma voisi sinulle tarjota? Sovimme tapaamisesta ystävättäresi ja parin muun kanssa muutaman päivän päähän. Tapaaminen ei koskaan toteutunut erilaisten, ehkä hieman absurdien syiden vuoksi. Oli vain hyväksyttävä tilanne sellaisena kuin se oli.

Menimme teidän ehdoillanne. Kun sitten nukahdit pois, se tuntui vaikealta mutta samalla helpotukselta, sillä kärsimystä ei toivo kenellekään. Tajusin, että elämä roikkuu joskus vain ohuen langan varassa ja että todellinen ystävyys on olemassa. Ystävättäresi nukkui pois vain kaksi viikkoa sinun jälkeesi. Piditte toisillenne seuraa ja piditte kiinni elämästä – yhdessä.

Joku, joka ei ole vielä menettänyt elämäniloaan, on 93-vuotias ukkini. Saa melkein toruja, jos kutsuu häntä vanhaksi tai kysyy, tarvitseeko hän apua.

Ajattelin kirjoittaa, että hän asuu yhä kotona (mutta "yhä"-sanan voimme jättää pois). Hän asuu siis kotona, siivoaa, laittaa ruokaa, nikkaroi, hoitaa puutarhaa ja ajaa itse autoa. Pidämme yhteyttä WhatsAppin kautta, jonka hän on ladannut iPhoneensa. Hän seuraa pörssiä ja onnittelee kaikkia lapsenlapsia heidän syntymäpäivinään. Pienenä hän koki sodan ja hänellä on vahvoja mielipiteitä siitä, miten hän näkee ja kokee maailman. Silti hänen kanssaan voi keskustella kaikesta (paitsi ehkä tatuoinneista) ja vuosien varrella olemme voineet puhua avoimesti esimerkiksi suurista tunteista ja sanomme myös toisillemme, kuinka tärkeitä olemme toisillemme.

Sen jälkeen, kun mummoni nukkui pois, hän ei luovuttanut vaan jatkoi eteenpäin pää pystyssä. Nykyään hän jakaa arkeaan uuden elämänkumppaninsa kanssa, joka on kuin toinen mummomme. Tämä on jälleen kerran todiste siitä, että kun ympärillä on perhe ja vahva, ei välttämättä rakastava, mutta välittävä ja ehkä intiimimpi suhde, on helpompaa ja hauskempaa voittaa elämän vastoinkäymiset ja ehkä hieman yksitoikkoinen arki.

Joku, joka ei ole vielä menettänyt elämäniloaan, on 93-vuotias ukkini. Saa melkein toruja, jos kutsuu häntä vanhaksi tai kysyy, tarvitseeko hän apua.

Ihailen ukkiani. 93 vuoden aikana hän on ehtinyt kokea vaikka mitä, nähnyt kuinka yhteiskunta ja maailma ovat muuttuneet. Hän ei ole torjunut teknologiaa vaan hyödyntänyt sitä ja tehnyt siitä vahvuutensa. Toivon, että voisin olla yhtä avoin muutoksille kuin hän. Se, että pystyy ottamaan päivän vastaan sellaisena kuin se tulee ilman valitusta, on todellinen voitto!

Hän on minulle esikuva. Kuka opetti minulle ensimmäisenä, kuinka pelataan tietokonepelejä? Kuka opetti, miten kasveja hoidetaan ja että esimerkiksi tomaatin varkaat tulee poistaa? Kuinka saa orvokit kukkimaan pidempään? Kuka rakensi meille leikkimökin pienenä? Kuka näytti, kuinka piirretään perspektiivissä? Opetti meille hauskoja vitsejä? Auttoi ja nikkaroi puuesineitä silloiseen pop-up-kauppaamme? Lisäksi hän kannustaa ja kysyy, miten taiteen kanssa menee ja antaa rehellistä palautetta näyttelyistä? Rakas ukkini!

Yläasteella täytimme eräänlaisen kyselyn, joka laski, kuinka kauan elämme. Tietokoneohjelma sanoi, että elän 86-vuotiaaksi. Se ei olisi lainkaan hullumpaa. Saamme nähdä, mihin elämä johtaa ja millainen tanssi ruusuilla siitä tulee …