"Etkö oo Fäjsbukissa?!"
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Muistan tarkalleen, millä kadulla Helsingissä kävelin, kun Trasslet parahti kauhistuneena, vahvalla ahvenanmaanruotsilla: "Mitä?? Etkö oo Fäjsbukissa?!" Olimme juuri hypänneet pois raitiovaunusta Kaisaniemessä ja kävelimme nyt pitkin Liisankatua matkalla jonnekin. Oli kevät 2007, opiskelin toista vuotta Teatterikorkeakoulussa, ja takkini oli liian lämmin vuodenajalle. "Missä?" kysyin Trassletilta ja tunsin itseni hieman jälkeenjääneeksi. "Fäjsbukissa!!" hän jatkoi ja oikoi täpötäyttä Fjällräven Kånken -reppuaan. "Sun on pakko liittyä! KAIKKI ovat siellä!" Sitten hän alkoi innokkaasti selittää, kuinka mahtava "Naamakirja" oli, ja ennen kuin Liisankatu oli ohi, hän oli saanut minut vakuutettua liittymään.
Siitä lähtien Facebookilla ja minulla on ollut intensiivinen ja suurimmaksi osaksi rakastava ja mutkaton suhde. Mutta nyt olen valitettavasti tehnyt eropäätöksen. Kuten missä tahansa suhteessa, näin aluksi vain sen hyvät puolet. Mutta kyllä minuakin pienet asiat ovat ärsyttäneet. Muistatteko sen raivostuttavan "on"-verbin, joka piti lisätä jokaiseen tilapäivitykseen? Tai sen, ettei ollut peukku alas -nappia, ja kuinka ristiriitainen pelkkä peukku ylös -toiminto olikaan? Ehkä eniten minua ärsyttivät kuitenkin ne ihmiset, jotka sinnikkäästi pysyivät tämän yhteisön ulkopuolella. Eivätkö he nähneet, miten kätevää oli, että kaikki olivat samassa paikassa ilman, että oikeasti tarvitsi olla heidän kanssaan tekemisissä? Eivätkö he ymmärtäneet, kuinka nerokasta oli aina tietää asioista ennen muita, jotta mikään oikean elämän keskustelu ei koskaan voisi alkaa tasavertaiselta pohjalta?
Kuinka kätevää olikaan, kun keskusteluissa pystyi aina viittaamaan johonkin, "minkä oli nähnyt Naamakirjassa", sen sijaan että olisi oikeasti kysynyt, mitä jollekin kuului tai mitä hän oli tehnyt.
Kun lopulta 98 % tuntemistani ihmisistä otti järjen käteensä ja liittyi mukaan tähän spektaakkeliin, minua alkoivat ärsyttää vapaamatkustajat. Ne todelliset petturit! Ne, jotka vaivattomasti hiiviskelevät eri alustoilla, mutta eivät koskaan jaa mitään itsestään. Ne, jotka vain ottavat, ottavat, ottavat mutta eivät koskaan anna itsestään yhtään mitään. Ilmeisesti tämäkään ilmiö ei kuitenkaan ollut tarpeeksi suuri syy jättää Facebookia. Ei loputtomat kiiltokuvat kaikkien retusoiduista lomista, ei uudet vauvat, ei edes kaikki ne mahtavat esitykset, joita kollegat ympäri maailmaa olivat nähneet tai tehneet. Kateus ei ole tämän eron syy!
Syynä on ehdoton kylläisyys. Aivoni on lobotomisoitu. Luovuuteni on kalkkeutunut. Tahdonvoimani ja päätöksentekokykyni ovat kuivuneet. Kävelylle lähteminen, kirjan lukeminen, taulun maalaaminen tai keskustelun ylläpitäminen tuntuu täysin mahdottomalta ilman, että täytyy jatkuvasti ottaa kuva tai tarkistaa "haluaako joku jotain". Teatteriin tai elokuviin lähteminen tuntuu turhalta, koska olen jo nähnyt kuvat, videot, arvostelut, mielipiteet, julisteet ja käsiohjelmat – ilman että minun on tarvinnut nostaa persettäni sohvalta ja fyysisesti siirtyä teatteri- tai elokuvasaliin.
Teatteriin tai elokuviin lähteminen tuntuu turhalta, koska olen jo nähnyt kuvat, videot, arvostelut, mielipiteet, julisteet ja käsiohjelmat – ilman että minun on tarvinnut nostaa persettäni sohvalta ja fyysisesti siirtyä teatteri- tai elokuvasaliin.
Olen kylläinen, ennen kuin olen edes ostanut lippua.
Menestys omalla alallani tuntuu nykyään riippuvan eniten siitä, kuka on nokkelin ja taitavin markkinoinnissa. Ja se on täysin mahdotonta tässä loputtomassa virrassa, jota meille syötetään. Nyt en enää jaksa. Tämä myrkyllinen suhde on lopetettava. Se vie enemmän kuin antaa. Totta kai se tuntuu haikealta. Ja toki on olemassa riski, että jään jostain paitsi. Mutta mitä ei tiedä, sitä ei voi kaivata. Lohtuna voin sanoa, että olen jo lukenut kolme kirjaa, lähettänyt neljä kirjettä ja maalannut kaksi taulua. Tunnen kehossani rauhan.
Nähdään tosielämässä!