Saksi se napsii
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Luokkahuone on täpötäysi, ja lisää pöytiä ja tuoleja kannetaan sisälle, jotta kaikki mahtuvat. Kun Livian tämän vuoden aikuisten puutarha-alan perustutkinnon koulutus Piikkiön Tuorlassa vihdoin alkaa, paikalle on saapunut 25 innokasta opiskelijaa. Tämä ryhmä on järjestetty niin, että opinnot voi yhdistää osa-aikatyöhön – ja allekirjoittanut on, kiitos ymmärtävän ja joustavan esimiehen, yksi heistä. Kokoonnumme lähiopetukseen muutamaksi päiväksi joka toinen viikko, ja sen lisäksi edessä on paljon itsenäisiä opintoja ja etätehtäviä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Tuorlassa kokeillaan tällaista järjestelyä.
Useimmat opiskelijoista tekevät töitä opintojen ohella rahoittaakseen opintonsa. Hallituksen leikkaukset napsivat aikuiskoulutustuen viime vuoden lopussa, eikä vielä kukaan tiedä, kuinka moni jaksaa yhdistää fyysisesti raskaat opinnot, palkkatyön ja kotityöt.
Vieressäni istuu keski-ikäinen nainen. Esittelykierroksen aikana hän naputtelee palkkalaskelmia työläppärillään. Palkat on maksettava huomenna illalla, todennäköisesti jossain päivällisen ja nukkumaanmenon välissä. ”Minulla on varmasti ADHD, muuten en jaksaisi tätä”, hän vitsailee. Toinen opiskelija kertoo, että hänen on lähdettävä koulupäivän jälkeen hoivatöihin, jakamaan lääkkeitä ja ohjaamaan harjoittelijoita.
Suurin osa paikalla olevista on naisia. Kun esittäydymme, ainakin neljäsosa mainitsee, että haave puutarhurin työstä on kulkenut mukana koko elämän. Ensimmäisenä päivänä, kun poimimme pensasmustikoita Tuorlan suuressa marja- ja hedelmätarhassa, eräs entinen tuotantopäällikkö kertoo ajatelleensa pitkään, että unelma oli mahdoton. Ensin piti olla ”oikea” toimistotyö. Nyt, kun keho ei kuitenkaan enää kestä istumista tietokoneen ääressä, hän haluaa vihdoin tehdä jotain, mistä on aina haaveillut.
Me aikuiset olemme motivoituneita opiskelijoita, ja joskus menee puoli elämää ennen kuin uskaltaa tehdä sen, mitä todella haluaa.
Nykyinen hallitus haluaa, että aikuiset pysyvät lestissään. Vähäiset koulutusresurssit suunnataan ensisijaisesti nuorille – ja totta kai nuoret ovat etusijalla. Tiedämme kuitenkin, miten nuorten koulutusresursseille on jo käynyt. Livialla säästetään jo kaikesta, mistä vain pystytään. Esimerkiksi aamupalalta olivat, ainakin nyt lukuvuoden alussa, kadonneet kananmunat ja leipä – asuntolassa asuvat oppilaat saivat tyytyä kaurapuuroon ja kahviin.
Unelmat eivät kuitenkaan kuole yhtä nopeasti kuin hallituksen säästölistat etenevät. Jos aikuisväestön on kuitenkin tarkoitus jaksaa töissä entistä pidempään ja paikata työvoimapulaa aloilla, joilla tekijöitä ei riitä, täytyy tarjolla olla mahdollisuuksia vaihtaa alaa – vaikka useammankin kerran. Me aikuiset olemme motivoituneita opiskelijoita, ja joskus menee puoli elämää ennen kuin uskaltaa tehdä sen, mitä todella haluaa.
Se, että koulutukset sopeutuvat leikkauksiin, on yksi asia. Kuinka moni aikuinen jaksaa kuitenkaan elää pelkällä puurolla ja tehdä töitä yötä päivää vain toteuttaakseen unelmansa? Kovettuneesta maasta kasvaa huonosti satoa.