Ajan armoilla
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
”Onneksi mitään peruuttamatonta ei tapahtunut”, totesin, kun olin jäädä auton alle kotikadullani. Jäin tuumimaan sanontaa ja sen tarkoitusta. Missä menee peruuttamattoman ja peruttavissa olevan raja? Jokainen kokemamme asia on aina peruuttamaton. Kaikki katoaa joskus tai menee kiertoon. Oli se sitten pieteetillä pakerrettu saunaremontti tai kyyneleet surun riuduttamilla poskilla.
Ihmisille on luontaista ajatella, että tuttu ja turvallinen pysyy ennallaan. Hyvässä ja pahassa. Näennäisesti vankat peruspilarimme voivat luhistua silmänräpäyksessä, jos kuormaa on liikaa tai ylläpito on puutteellista. OIemme ajattelevinamme holistisesti. Suunnittelemme ajankäyttöämme ja elämäämme vuosiksi eteenpäin. Ironinen voi kysyä, mitä hyötyä suunnittelusta on, jos tulivuori purkautuu ja rattijuoppo ajaa päälle? Pienillä teoilla ei lähes koskaan ole niin suurta merkitystä isossa kuvassa kuin väitetään. Viimeinen hengenvetoni on ihmiskunnan historian kannalta todennäköisesti yhtä turha kuin ensimmäinenkin. Yllättäviä asioita tapahtuu. Luotamme silti omaan strategiaamme ja rutiineihimme, jotta pysyisimme edes jotenkin järjissämme.
On helppo antautua ennemmin nostalgialle kuin uusille seikkailuille. Haaveissani nautin elämäni parhaista hetkistä uudelleen.
On helppo antautua ennemmin nostalgialle kuin uusille seikkailuille. Haaveissani nautin elämäni parhaista hetkistä uudelleen. Mielessäni pyörii säännöllisin väliajoin kultainen lapsuus: isovanhempieni mökin hiljainen pihamaa, kesäillan viileä syli ja savusilakan suolainen maku. Herään päiväuniltani varhaiskeski-ikäiseen todellisuuteeni. Vaikka tarrautuisin kiinni menneeseen kuin kalan nahka savustuspöntön ritilään, en voi enää koskaan kokea täysin samaa tunnetta uudelleen. Mökki on jo myyty. Marketin savusilakka ei maistu enää miltään. Parhaita hetkiä ei kannata yrittää suunnitelmallisesti rakentaa uudelleen. Kokemusten kopiokone tulostaa vain haalistuneita sivuja.
Länsimaisessa ajattelussa aika kuluu ja virtaa ohitsemme. Tiimalasimme hiekkakeko pienenee joka hetki ja lopussa liike seisahtuu vääjäämättä. Joissain alkuperäiskulttuurien kielissä ja sanonnoissa aikaa tulee koko ajan lisää. Se virtaa kohti ihmistä ja kasvattaa omaa hiekkakekoamme. Sen sijaan, että annettu aika kuluisi pois, taivaanrannassa kurkisteleva aamuaurinko tuo lisää päiviä elettyjen päälle. Ajatus siitä, että jokainen päivä on lahja, on naiivi, mutta kaunis. Aika on säälimätön. Virran voimakkuus ja verottava vaikutus on sama kaikille meille, tulotasosta riippumatta.
Sen sijaan, että tuijotamme peilin pintaan piirtyviä naamaryppyjä ja murehdimme menetettyjä mahdollisuuksiamme, meidän tulisi napata elämänlankamme taitaviin käsiimme ja solmia uusia lupauksia tai parsia umpeen ajan nahkaamme lyömät ruhjeet. Peruutuspeilistä näkee vain muistoja. Jos jäädymme ja irrotamme otteemme jokaisesta eteemme työntyvästä tilaisuudesta, emme ole itse edes mukana päättämässä, mitä saadulla ajalla teemme. Ajalla, joka vyöryy lävitsemme täydellä paineella ja täysin huomaamatta.