Vaellusta ja ruskaa – Saariston Polun Lapin-seikkailut
Saariston Polku teki tänä vuonna kaksi matkaa Lappiin.
Heinäkuun lopussa suuntasi viisi innokasta vaeltajaa juna-asemalle Turkuun, josta matka jatkui yöjunalla Rovaniemelle ja sieltä bussilla Kilpisjärvelle. Ensimmäisen yön vietimme hyvin varustetussa mökissä lakanoiden välissä ja seuraavana päivänä suuntasimme varsinaiselle vaellukselle. Rinkkoihin oli pakattu teltat, makuupussit ja -patjat sekä retkiruoat kuudelle päivälle. Kantamusten paino oli matkan aluksi 15–20 kg ja keveni loppua kohden sitä mukaa, kun eväitä syötiin pois.
Taksi vei meidät parikymmentä kilometriä Norjan puolelle Didnojohkan alkuun, josta alkoi osittain vaativakin vaellusmatka kohti Suomen korkeinta kohtaa eli Halti-tunturin huippua ja muita Käsivarren kohokohtia. Alkumatka Norjasta kohti Suomen Käsivarren kämmentä taittui poikkeuksellisen lämpimässä säässä. Hikistä alkua lisäsi myös jatkuva nousu kohti Norjan ja Suomen rajalla olevaa vedenjakajaa. Ihmiskunnan edustajia kohtasimme alkumatkalla vain muutaman mutta poroja sitäkin enemmän.
Itselläni edellisestä Haltin käynnistä oli kulunut jo 49 vuotta. Siinä ajassa Suomen korkein kohta ei ollut juuri muuttunut.
Reittimme kulki Lossujärven ja Pitsusjärven kautta Haltille ja takaisin Meekonjärven, Kuonjarjoen ja Saarijärven kautta Kilpisjärvelle. Tälle matkalle emme olleet varanneet tupia valmiiksi, koska maksullisia varaustupia ei ollut reittimme varrella. Siksi vaelluksella yövyimme pääosin teltoissa. Haltin huiputus tehtiin pelkillä päivärepuilla. Teltat ja rinkat jätimme Pitsusjärvelle odottamaan paluuta tuolta päiväretkeltä. Itselläni edellisestä Haltin käynnistä oli kulunut jo 49 vuotta. Siinä ajassa Suomen korkein kohta ei ollut juuri muuttunut.
Maasto alueen erämaassa on pääosin avointa tunturimaastoa. Poikkeuksen tekee Meekonjärven ympäristö, joka on kuin vehreä keidas keskellä erämaata. Reitin varrelle osui useampia jokia, jotka ylitimme kahlaten tai pienimpiä puroja kiveltä kivelle astellen. Lunta oli vielä useissa paikoissa tunturien rinteillä ja Haltilla käynnin yhteydessä myös pätkä reittiämme kulki lumikentän läpi. Vaelluksen kohokohtia Haltin huiputuksen lisäksi oli komea Pitsuskönkään putous ja Saivaaralle kiipeäminen. Tuo jylhä, kolmelta sivultaan lähes pystyreunainen vaara oli kiipeämisen arvoinen. Sen huipulta oli laajat näkymät joka puolelle ympäröivää erämaata.
Muuten erinomaisessa säässä tehty vaellus päättyi Kilpisjärvelle pienessä tihkusateessa. Saana-tunturin huippu lepäsi sankan pilven peitossa eikä sinne kiipeäminen houkutellut. Sille osalle seuruetta, joka ei vielä ollut Saanaa valloittanut jäi siis tavoitteita tuleviinkin retkiin. Matkalla mukana olivat Veronika Ake, Sanna Viljakainen, Julia Ulriksson, Tom Penttinen ja Heikki Inkari.
Ruskamatka Ylläkselle
Toinen Saariston Polun Lapin matka oli ruskamatka Ylläkselle. Tämä poikkesi pitkästä vaelluksesta siten, että majoituimme koko ajaksi Oravanpesä-nimiseen mökkiin Äkäslompolon kylässä. Täältä teimme päivän matkoja lähiympäristöön. Matkaan lähti yhdeksän kokenutta lapinkävijää – Hanna ja Kirsi Särkilä, Arja Kanerva, Anitta Taxell, Tom ja Isa Penttinen, Ilona Autti-Rämö, Heini Ahveninen ja Heikki Inkari.
Yllästunturin alue koostuu kolmesta laesta. Ensimmäinen on Kellostapuli, jonka ympäri kuljimme ensimmäisenä päivänä. Matkan varrelle osuu myös luontokeskus Kellokas, jossa kävimme tutustumassa siellä oleviin näyttelyihin. Seuraavan päivän kohde oli Tunturijärvi ja Velhon kota, jossa saimme nauttia herkulliset hilla- tai mustikkalätyt. Kohtalaisen pitkä päiväretki kulki pääosin hyvin käveltävää polkua, joka alkunousua lukuun ottamatta oli tasainen.
Kolmas päivä vei meidät matkan pisimmälle retkelle Kotamajalle ja takaisin. Kukastunturin päällä tuli mietittävää, kun yhden vaeltajamme kengänpohja irtosi. Hyvin varustautunut retkueemme sai sen kuitenkin korjatuksi teipillä ja rautalangalla ja matka jatkui. Tällä retkellä kolmen hengen joukko jatkoi matkaa Kottamajalta vielä Äkässaivolle, jossa yöpyivät teltoissa ennen paluuta Oravanpesään. Tuon paluupäivän aikana muu joukko kiersi Kesänkijärven ja kiipesi Kesänkitunturille Pirunkurun kivikkoista rinnettä. Rinne on yksi Ylläksen legendaarisimmista nousuista, jossa nelivetokin on otettava käyttöön. Muu osa reittiä ei ole läheskään niin vaativa.
Viimeisenä ollut Keskisen laen kierrokseen lisättiin lennossa myös käynti Kahvikeitaalla, josta pääsi jatkamaan Ylläsrinteen gondolihissille. Hissi vei mukavasti Ylläksen huipulle ihastelemaan laajaa näkymää ympäri läntistä Tunturi-Lappia. Sää suosi ja näkyvyyttä oli Leville ja Pallakselle asti.
Lähtöpäivänä ehdimme vielä kiertää ylimääräisenä lenkkinä Kesänkijärven. Päivämatkat vaihtelivat 12 ja 20 kilometrin välillä. Lämpötila oli juuri sopiva retkeilyyn, eikä ajoittainen pieni tihkusadekaan haitannut. Viimeisenä iltana kokoonnuimme perinteisesti yhteiselle illalliselle paikalliseen ravintolaan ja keskustelut kääntyivät jo tuleviin retkiin.