Ylpeys ja onni
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Muistan kerran, kun silloinen esimieheni oli palannut matkalta Ranskasta. He olivat käyneet pienessä kaupungissa, jossa oli juhlittu kunnolla uuden ylösnostettavan ja alaslaskettavan katutolpan käyttöönottoa – pasuunakuoroineen, pormestarin puheineen ja kaikkea. Hänestä meidänkin maassamme pitäisi ottaa tästä mallia ja juhlia useammin.
Olen samaa mieltä ja olen yrittänyt muistuttaa itseäni hieman useammasta juhlistamisesta. Vartuin tosin Kirjaisissa, ja siellä olimme jo ennen kyläyhdistystäkin hyviä juhlimaan kaikenlaista. Vuonna 1989 juhlimme Ranskan vallankumouksen 200-vuotispäivää, ja luulin vuosikausia, että sipulikeitto oli jotenkin vaarallista, koska monet kyläläiset voivat huonosti seuraavana päivänä (ja syyttivät keittoa). Sen jälkeen juhlimme viskin 500-vuotisjuhlaa vuonna 1994 säkkipillien, sisäelinsapuskan ja suuren viskipöydän kera. Silloin olimme jo niin vanhoja, ettei huonoa oloa voinut enää pistää haggiksen piikkiin. Sen jälkeen olemme juhlineet muun muassa tiepintoja, räjäytettyjä kareja, yhdistyksen tasavuosia, uutta paloasemaa – ja kesällä juhlimme kappelin vihkiäisiä.
On helppoa juhlia yhteisiä asioita, mutta kummallisen paljon vaikeampaa juhlia aikuisena ylpeänä jotakin, minkä eteen on itse tehnyt kovasti töitä. Tätä voi pohtia esimerkiksi nyt, kun viime vuoden verolistat ovat tulleet julkisuuteen – millaisessa hengessä niistä keskustellaan ja millaisen viestin se antaa nuoremmille?
Aiemmin syksyllä minulla oli ilo osallistua juhlaan, jossa todella juhlittiin myös valmista kauppatieteiden maisterin tutkintoa. Muistutin taas itselleni, etten juuri juhlinut omaa tutkintoani sen kummemmin – eihän minulla ollut edes ammattia. Akateemiset opinnot olivat vieraita ympäristössäni, vaikka äitini luki paljon ja vanhempani olivat yhteiskunnallisesti kiinnostuneita ja aktiivisia, mutta ei sitä nyt silti pidä liioitella.
Joskus ajattelen, että minun olisi ehkä pitänyt juhlia edes vähän, jotta siirtymä opiskelijasta joksikin muuksi olisi käynyt selväksi myös muille.
Kerroin kerran ylpeänä äidille, että olin saanut graduni koko metodiikka-osuuden valmiiksi, ja vastauksena oli muutaman sekunnin hiljaisuus, kunnes hän kertoi siskoni poimineen viikonloppuna seitsemän litraa mustikoita – luultavasti hänellä ei vain ollut mitään mielipidettä metodiikasta. Sitten muutama kuukausi valmistumiseni jälkeen he olivat soittaneet ja kysyneet tietoja suureen ”juorukirjaan” Turunmaan taloista ja tiloista, jossa suku ja tittelit luetellaan. ”En muistanut, miksi olit valmistunut, joten sanoin että olet opiskelija”, äiti sanoi. Joskus ajattelen, että minun olisi ehkä pitänyt juhlia edes vähän, jotta siirtymä opiskelijasta joksikin muuksi olisi käynyt selväksi myös muille. Äiti kuoli runsas vuosi sen jälkeen, kun sain paperini, joten en koskaan ehtinyt selvittää sitä mustikka- ja tutkintoasiaa. Oli miten oli – sain minäkin lopulta ammatin.
Ei ehkä pitäisi miettiä, pitävätkö muut jotakin saavutustasi juhlimisen arvoisena vai eivät. Voi juhlia ihan itsensä takia. Pitäisi osata olla hieman ylpeä, kun onnistuu, mutta kulttuurimme ei aina tue sitä. Se liittyy kai siihen yleiseen kateuteen, josta olen aiemmin kirjoittanut, mutta jos kateus tulee muilta, ylpeys täytyy löytyä omasta itsestään.
Lapset ovat hyviä olemaan ylpeitä – se kuuluu selvästi perusvarustukseen. Katso lasta, joka on juuri tehnyt maalin pelissä, saanut valmiiksi piirustuksen, jota on kauan työstänyt, tai leiponut itse – niin aitoa, rehellistä onnea ja ylpeyttä, joka vuosien mittaan hioutuu pois piikittelyjen ja kommenttien mukana. Ylpeyden ylläpitäminen ei ole helppoa, ja kun vihdoin saavuttaa aikuisuuden, se on usein jo hyvin syrjään sysätty ja piilotettu, jossain syvällä siellä missä sen tämän yhteiskunnan mukaan usein ”kuuluu” olla.