Kyse on siis kuuntelemisesta
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Meille tuli koira. Monelle tämä ei ehkä tule yllätyksenä – onhan koiran omistaminen aika tavallista. Minulle se on kuitenkin todellinen yllätys. En ole koskaan oikein pystynyt samaistumaan koiraihmisiin, ja se on provosoinut monia. Hämähäkkejä, käärmeitä, matelijoita ja jopa kissoja saa vapaasti inhota, mutta koiria pitää muka automaattisesti rakastaa. En ole edes pystynyt samaistumaan eläinrakkaaseen ihmiseen. Ehkä vielä provosoivampaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vihaisin eläimiä tai – hyvänen aika – satuttaisin niitä. En pysty tappamaan edes kärpästä tuntematta syyllisyyttä. Olen vain aina ajatellut, että en ole kovin hyvä eläinten kanssa. Nehän eivät puhu. Eivät ainakaan sanoilla. Ehkä juuri se on saanut minut tuntemaan oloni epävarmaksi ja vähän tylsistyneeksi. Sama juttu vauvojen kanssa. Söpöjä katsella, mutta mitä niille oikeastaan pitäisi tehdä? Muuta kuin pitää hengissä ja varmistaa, että niillä on kaikki tarvittava – jos nyt edes keksii, mitä ne tarvitsevat.
Kyse on siis kuuntelemisesta. Kaikilla aisteilla. Ajatella – tarvittiin pieni koiranpentu, jotta ymmärsin sen.
Luulen, että juuri tämä sanaton puoli saa pasmani sekaisin. Kauan sitten kävin naamioteatterikurssilla Italiassa. Kun naamio oli kasvoilla, puhuminen oli kielletty. Sai ilmaista itseään vain keholla. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin riisutuksi. Minulta vietiin tärkein työkaluni. Tuntui kuin olisin ollut kuollut kaulasta alaspäin. Olin sekä avuton että kömpelö. Vähitellen totuin kuitenkin siihen, ja hiljalleen opin, kuinka selkeillä eleillä ja liikkeillä pystyin tekemään itseni ymmärretyksi yleisölle. Yksinkertaiset, tarkat keholliset komennot riittivät siihen, että yleisö ymmärsi tarinan, jota halusin välittää ilman sanoja ja peitetyin kasvoin.
Sama toimii aika hyvin meidän pentumme kanssa. Aluksi taisin puhua hänen korvansa puhki kaikella sillä, mitä halusin hänen oppivan ja ymmärtävän. Nyt, hieman paremman tutustumisen jälkeen, olen tajunnut, että on paljon tehokkaampaa kommunikoida keholla ja yksinkertaisilla eleillä. Hän on lopulta varsin selkeä siinä, mitä haluaa, kunhan vain annan hänelle mahdollisuuden kommunikoida. Se on minulle hyvää harjoitusta – minulle, joka mielelläni ratkon kaiken älyllisesti ja tarjoan loputtomasti vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Vaihtoehtoja, joihin koira – tai vauva – ei voi mitenkään ottaa kantaa.
Nyt koira ja minä juttelemme vaikka kuinka paljon. Sekä sanoin että liikkein. Annan hänelle eleen, hän vastaa katseella. Annan äänen, hän vastaa eleellä. Sitten näytän komennon, hän vastaa liikkeellä, ja sen jälkeen hän antaa minulle katseen, johon vastaan ehkä sanalla. Dialogi, jonka luulisi olevan minulle ammatin kautta tuttua, on tänä talvena saanut aivan uuden merkityksen. Kyse on siis kuuntelemisesta. Kaikilla aisteilla. Ajatella – tarvittiin pieni koiranpentu, jotta ymmärsin sen.