Diakonia näkee hädän – mutta yhteiskunnan on kannettava vastuunsa
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Seurakuntien diakoniatyöntekijät kohtaavat päivittäin ihmisiä, jotka kamppailevat elämänsä kanssa: sairauden, yksinäisyyden, taloudellisen epävarmuuden tai henkisen kuormituksen keskellä. Viime vuosina yhä useammalla on vaikeuksia selviytyä pienillä eläkkeillä, työttömyyskorvauksilla ja toimeentulotuella. Samalla kun yhteiskunnan tukitasot laskevat, elinkustannukset jatkavat nousuaan.
Diakonian tehtävä on auttaa ihmisiä tilapäisessä kriisitilanteessa, kulkea rinnalla ja tukea silloin kun elämä tuntuu raskaalta, antaa neuvoja yhteiskunnan tukijärjestelmissä sekä tarjota yhteisöä sille, joka kokee yksinäisyyttä tai ulkopuolisuutta.
Tässä vaikeassa tilanteessa näemme diakoniassa silti jotakin toivoa. Näemme naapureita, jotka auttavat toisiaan, vapaaehtoisia, jotka tulevat avuksi, ja yhteisöjä, jotka kantavat silloin kun joku ei enää jaksa itse. Välittäminen ja inhimillisyys ovat yhä vahvoja voimia. Näin diakonia toteutuu ja lähimmäisenrakkaus leviää, kun teemme yhdessä, kun näemme ja välitämme toisistamme.
Toivo ja inhimillinen välittäminen eivät kuitenkaan voi korvata toimivaa perusturvaa. Haluamme siksi muistuttaa, että moni on nyt saavuttanut kipurajansa. Ne, joilla ei ole voimavaroja muuttaa omaa tilannettaan ja jotka jo elävät minimitoimeentulolla, tarvitsevat tukea, eivät keppiä ja uusia leikkauksia. Ei ole kohtuullista, että raskain taakka kaadetaan niiden harteille, jotka ovat jo ennestään kaikkein haavoittuvimpia. Arvokas yhteiskunta on sellainen, jossa kukaan ei jää ilman perusturvaa.
Diakonia jatkaa vierellä kulkemista, mutta sen ei tule korvata puutteellista yhteiskunnallista tukea. Jotta ihmiset todella voisivat nousta jaloilleen, tarvitaan yhteiskunta, joka on kaikkia varten!
Me diakoniatyöntekijät Kemiönsaarelta, Länsi-Turunmaalta ja Åbo svenska församlingilta: