Ajatuksia voittamisesta ja häviämisestä

Julkaistu:

Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.

Inhoan ja rakastan kilpailuja. Mieheni, joka pelasi nuoruudessaan jääkiekkoa, pakottaa minut seuraamaan jääkiekon maailmanmestaruuskisoja TV:stä. Meillä on vain yksi televisio, joten mitä teen? Linnoittaudun vastentahtoisesti ja hampaat irvessä sohvaan, huokailen ja toivon ottelun loppuvan nopeasti. Useimmiten se kuitenkin venyy, ja pelaajat hinkkaavat ikuisesti eivätkä tee maaleja, vaan ”veivaavat” aina vain. Mitään ei oikein tapahdu. Odotellessani selaan kännykkääni, kunnes Mies yhtäkkiä ponnahtaa karjumaan. Koira ja minä pomppaamme sohvalta puoli metriä ilmaan, ja sydän heittää kuperkeikkaa rinnassani.

En tiedä, mitä tapahtuu, sillä yhtäkkiä katseeni kuitenkin kiinnittyy ruutuun, ja kuulen oman ääneni moittivan hitaita suomalaisia, jotka antavat svedujen ottaa kiekon haltuunsa. Tunnen adrenaliinin alkavan kuohua kehossani. Otan vastustajan tekemät maalit henkilökohtaisesti ja harmittelen, kun vastustaja pääsee johtoon. Raivo ja viha täyttävät minut, ja minun on mentävä keittiöön tekemään itselleni voileipää. Onpa kamalan epäreiluja tuomareita, onpa koppavia vastustajia, onpa huonoja pelaajia! …Mies saattaa sitten sanoa, että vastustajat todella olivat parempia. Parempia? Kuinka hän voi sanoa niin? Maanpetturi!

Elämäni fyysiset suoritukset ovat helposti laskettavissa. En ole koskaan ollut erityisen urheilullinen tai urheilusta kiinnostunut. Koululiikunta oli kidutusta, ja kuuluin yleensä niin kutsuttuihin istujiin, jotka saivat pahojen kuukautiskipujen takia istua ja katsella, kun muut loikkivat ympäriinsä tai pomppivat kamalalle kapistukselle, jota kai kutsutaan ”hevoseksi” – korkea nahalla päällystetty puupenkki, jossa on joskus kaksi kädensijaa, joiden varassa on tarkoitus keikkua. Huomaatteko, miten hyvin tunnen nämä telineet! Kuukautiskipuselitys upposi opettajaan pari kolme kertaa, mutta hän olikin hyvämuistinen eikä uskonut neljän viikon mittaisiin kuukautisiin.

Joskus saatan hieman huijata peleissä, koska en halua hävitä. Häviäminen tuntuu iskulta sydämeen, vaikka yritän piilottaa tunteeni ja olla urhea. Kun joskus pelaan esimerkiksi Kimbleä lapsenlapsen kanssa, en tietenkään voi näyttää harmitustani hävitessäni, koska silloin kyllä vaikuttaisin oudolta! En voi huijatakaan, olen sentään sen verran kunnollinen!

Tietokilpailut saavat minut tuntemaan häpeää, jos en tiedä vastausta ja vastaan väärin. Silloin haluaisin syyttää kilpailua huonosta kysymyksenasettelusta tai sanoa, etten ehdi kuulemaan kysymystä, tai että hämäännyin jostakin (mikä tuntuu näkyvän sitä selvemmin, mitä vanhemmaksi tulen).

Sen sijaan olen hyvä ristisanatehtävissä ja pyrin välttämään niissä huijaamista viimeiseen asti. Google on kuitenkin olemassa, niin houkuttelevasti käden ulottuvilla… Olen luvannut itselleni, että googlaan vain äärimmäisissä hätätilanteissa. Sen teen vain salaa. Ja vain, jos kyseessä ovat Allers A-Korsord -ristisanatehtävät (vaikeusaste: viisi pöllöä). Sitä ristikkoa ratkoessani lyön päätäni jääräpäisesti seinään. ÅU:n suuri ristisanatehtävä on puolestaan aivan liian helppo, eikä siitä saa tyydytystä, paitsi kun saan jatkaa Miehen puoliksi ratkaistua ristisanatehtävää. Tuntuu aika mukavalta, kun hän pöllämystyy siitä, että saan ristikon valmiiksi viidessä minuutissa! Hahaa! Ratkon silti mieluiten neitseellisiä ristisanatehtäviä, joihin ei ole vielä koskettu.

Onko ihmisellä jonkinlaiset kilpailugeenit, jotka olemme perineet niiltä ajoilta, kun kamppailimme mammuttimetsällä ja taistelimme olemassaolostamme? Se tuntuu melko kaukaiselta, kun nykyään aikuiset miehet ja naiset luistelevat ympäriinsä kiekkoa tai palloa jahdaten, yrittävät hypätä riman yli seipään avulla, juoksevat, loikkivat esteiden yli, heittävät keihästä, moukaria tai kiekkoa tai työntävät kuulaa ja mitä ikinä… kuolemanvakavasti ja isojen rahojen vauhdittamina. Kuitenkin kaikki urheilulajit juontavat jotenkin juurensa mammuttien ja sapelihammaskissojen metsästämisestä ja taistelusta reviireistä ja eloonjäämisestä, eikö niin?

Skini Lindgård

Käännös: Helene Helo