Askeleet erämaan halki – Saariston Polku Kevolla ja Paistunturin erämaassa
Kun Saariston Polku ry:n yhdeksän vaeltajaa nosti 15–17 kiloa painavat rinkkansa selkään Sulaojalla 26. heinäkuuta, edessä oli jälleen uusi seikkailu.
Suurimmalle osalle ryhmäläisistä vaelluksia on jo useampi takana, mutta kuten niin usein pohjoisessa käy, myös kuuden päivän vaellus Paisunturin erämaa-alueella ja Kevon luonnonpuistossa, onnistuivat yllättämään kokeneetkin kulkijat.
Säätiedotus oli luvannut runsasta sadetta ensimmäisille päiville ja epävakaista säätä koko viikolle. Yöjunan saapuessa Turusta Rovaniemelle, vastassa oli todellinen kaatosade ja runsas sade jatkui monen tunnin bussimatkan ajan aina Sulaojalle saakka, josta vaellus alkoi. Ensimmäinen kilometri taitettiin enää vain pienessä tihkusateessa ja siinä vaiheessa moni meistä mietti, miltä vaellusviikko säiden suhteen tulisi näyttämään.
Luonto päätti kuitenkin toisin ja koko viikon sateet osuivat lähes täydellisesti vaeltamisen ulkopuolelle. Vettä tuli lähinnä vain yöaikaan ja päivisin saatiin kulkea kuivassa säässä. Joka päivä toki mietittiin mitä tuleman pitää, mutta kuin vitsinä ensimmäiset päiväsaikaan pudonneet pisarat alkoivat tulla vasta silloin, kun rinkat oli jo riisuttu ja ryhmä odotti bussia kotimatkalle.
Vaellus alkoi maanantai-iltana Paistunturin erämaa-alueen Sulaojalta. Ensimmäiset 12 kilometriä kuljettiin melko helppokulkuista ja kivetöntä harjumaastoa pitkin Ruktajärvelle, jossa meitä odottivat autiotupa, kotalaavu ja kuivakäymälät järven rannalla. Järvi houkutti uimaan, mutta teltan pystytyksen ja iltapalan jälkeen kello lähenteli jo puoltayötä. Nuotio kotalaavulla lämmitti niin mukavasti, että uiminen sai jäädä seuraavaan iltaan. Oltiinhan näin alkumatkasta vielä lähes suihkunraikkaita.
Seuraavan päivän maisema muuttui tunturikoivikosta avotuntureiksi. Poroja näkyi tunturien rinteillä, niin kuin niitä tulisi näkymään vaelluksen jokaisena päivänä. Välillä polun varrella seisoi yksittäinen utelias poro, välillä tuntureilla laidunsi kokonainen tokka.
Koko viikon ajan polun varrella kuului myös kapustarinnan tuttu ja hieman kaihoisa vihellys. Lintu tuntui kuin ottaneen retkikunnan omakseen. Kuin se olisi lähtenyt kanssamme vaellukselle ja pitänyt huolen siitä, että seurue pysyy oikealla reitillä sen ohjauksella.
Retkikunnan oma spa
Toiselle yöpymispaikalle Akukammille saavuimme jo alkuillasta. Kammin ollessa tyhjä, neljä meistä päätti yöpyä teltan sijaan kammin suojissa. Vaelluspäivän päätteeksi, pienen etsinnäin jälkeen, löytyi myös retkikunnan oma spa. Perinteisesti tämä tarkoittaa yöpymispaikan vieressä oleva jokea tai lampea ja pitkän ja hikisen vaelluspäivän jälkeen kylmä vesi tuntuu suorastaan ylellisyydeltä. Palveluvalikoimaan kuuluvat virkistävä kylpy, tunturin rauhoittava hiljaisuus sekä tietenkin upeat maisemat.
Tämä erämaan viiden tähden kylpylä onkin muodostunut retkikunnan perinteeksi, ja jokaiseen yöpymispaikkaan saapuessa, ensimmäisenä etsitään, telttapaikan lisäksi myös parasta pulahduspaikkaa.
Kolmas vaelluspäivä johdatti meidät upeissa tunturimaisemissa ja jokien ylitysten myötä Guiville, aivan Paistunturin erämaa-alueen ja Kevon luonnonpuiston rajalle. Saavuttuamme autioituvalle jätimme rinkat sinne ja lähdimme huiputtamaan tuvalta näkyvää Guivin tunturia. Askeleet 641 metrin korkeuteen ilman rinkkaa tuntuivat lähes kevyiltä. Maisemat huipulta kantautuivat aina Norjan puolen lumihuippuisiin tuntureihin ja vuoriin.
Neljäntenä päivänä maisemat ja maasto muuttuivat jälleen, kun saavuimme Kevon kanjonin yli 40 kilometriä pitkän rotkolaakson tuntumaan.
Kuohuva Fiellujoki
Laskeutuessamme satoja portaita jyrkkää rotkoa alaspäin, vasta korkeiden kallioseinämien suulla alkoi kuulua voimakas veden pauhanta. Pohjalla meitä odotti huikea näkymä Fiellun näyttävälle vesiputoukselle. 26 metrin korkeudesta kanjoniin putoava vesimassa ja ilmassa leijuva vesisumu saavat laakson kasvillisuuden pysymään vehreänä ja tunnelma kanjonin pohjalla laaksossa on hyvin satumainen.
Ennen taas uutta nousua rotkoa ylöspäin, meidän oli kohdattava putouksesta jatkuva voimakkaasti kuohuva Fiellujoki. Joen yläpuolella oli ylitystä helpottava vaijeri, mutta siinä oli vain kaksi liukuvaa kahvaa. Jos kaikki olisivat hyödyntäneet niitä, olisi edestakaista kulkua ollut syntynyt turhan paljon, joten suurin osa ylitti joen perinteisesti vain sauvoja käyttäen voimakkaan virran ylettyessä lähes polven korkeudelle.
20 km pituinen päiväreitti tarjosi jalkojen lisäksi myös luonteelle harjoitusta. Jyrkkiä nousuja ja laskuja riitti ja kun yhdestä noususta oli selvitty, edessä oli heti uusi, ja laskun jälkeen tiesi jo, että seuraava nousu odottaa.
Välillä saattoi käydä mielessä, että olisiko sitä sittenkin voinut valita vähän tasaisempaa maastoa hyödyntävän harrastuksen.
Vihdoin pari kilometriä ennen yöpymispaikkaa Suohpasajaa, eteemme avautui massiivinen ja henkeäsalpaava näkymä läpi jylhän kanjonin. Olin itse käynyt paikalla viimeksi lähes 30 vuotta sitten ja näkymä oli edelleen ihan yhtä upea. Raskaan päivän jälkeen oli helppo todeta, että kyllä kannatti taas lähteä.
Viides vaelluspäivä
Viidennen päivän kilometrit taitettiin selkeästi helpommassa maastossa, mutta maisemat jatkuivat vaikuttavina koko matkan. Viimeinen yö vietettiin Luopmosjohkalla, ja vaellus päättyi seuraavana päivänä takaisin Sulaojalle, mistä retkeläiset suuntasivat bussilla kotimatkalle.
Paistunturin erämaa ja Kevon maisemat tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Karu kanjoni, tunturipaljakat, kirkkaat joet ja silmänkantamattomiin avautuvat näkymät muistuttivat siitä, kuinka ainutlaatuinen Suomen pohjoisin luonto on.
Vaelluksella jokainen päivä toi mukanaan uusia elämyksiä, mutta ehkä kaikkein tärkeintä oli yhdessä kulkeminen ja tulevien muistojen jakaminen.
Saariston Polulle tämä oli jälleen yksi onnistunut vaellus. Jokainen retki on erilainen, mutta yksi asia tuntuu pysyvän samana; kun vaellus päättyy, mielessä on kiitollisuus onnistuneesta matkasta ja samalla pieni kaipuu takaisin poluille. Vaikka kotiin on aina mukava palata, jää osa mielestä tuntureille. Ehkä juuri siksi seuraavaa vaellusta aletaan suunnitella jo kotimatkalla – sillä pohjoiseen ei oikeastaan koskaan lähdetä viimeistä kertaa.