Ei reittiä suunniteltu
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Naputan kuumeisesti näyttöä, joka on imukupilla kiinni auton tuulilasissa. ”Ei reittiä suunniteltu”, laite valittaa. Mutisen äreästi ja yritän syöttää osoitetta, kynnet aivan liian pitkät tähän tarkoitukseen. Viimeinen asia, mitä oikeastaan haluan, on suunniteltu reitti. Mutta samalla tarvitsen jonkinlaista ohjausta päästäkseni paikkaan, johon en ole vielä edes päättänyt, haluanko mennä. Muutaman väärän painalluksen jälkeen navigaattori ehdottaa nopeinta reittiä. Se vilkuttaa punaista ja varoittaa kauhistuneena, että matkalle osuu päällystämättömiä teitä. Huokaisen ja pyöräytän silmiäni. Ikään kuin se olisi jotenkin huono asia.
Ja miten ohjelmoida oma sisäinen navigaattori? Miten sen saisi olemaan vähemmän määrätietoinen, ainakin lomalla? Se voi olla vielä vaikeampaa.
”En halua nopeinta reittiä!” karjaisen laitteelle, joka ei ymmärrä. En halua mitään, mikä olisi nopeaa. Haluan tehottoman, mutkittelevan ja MIELELLÄÄN hiekkatien, jonka päämäärä on epämääräinen ja voi hyvin vaihtua matkan varrella. Ja en todellakaan halua kiirehtiä. Haluan mahdollisuuden poiketa sivuun, jos vastaan tulee jotain kiinnostavaa. Mahdollisuuden perua koko reissun ilman että navigaattori saa hermoromahdusta. Miten sellaisen voi tilata laitteelta, joka haluaa vain paiskata minut moottoritielle? Ja miten ohjelmoida oma sisäinen navigaattori? Miten sen saisi olemaan vähemmän määrätietoinen, ainakin lomalla? Se voi olla vielä vaikeampaa.
Keväällä, kun työkaverit kyselivät lomasuunnitelmista, vastaukseni oli hyvin epämääräinen. En ollut saanut mitään suunniteltua, ja se tuntui nololta ja oudolta. ”Aiotteko tehdä jotain kivaa lasten kanssa?” Nooo... mutisin jotain epämääräistä, vaikka tiesin tasan tarkkaan, etten ollut tänäkään vuonna varannut lippuja Astrid Lindgrenin maailmaan. En Kolmårdeniin. En Korkeasaareen, Linnanmäelle enkä Legolandiin. Listassani luki sen sijaan: "Lajittele ruukut" – sekavalla käsialalla. Pidemmälle en ollut päässyt.
”No mitä aiotte tehdä huomenna?” kysyy puoliso, joka ei ole vielä jäänyt lomalle. ”En tiedä”, mutisen ja alan paniikissa googlata aukioloaikoja, viestitellä lasten kavereille ja tarkistaa tilin saldon.
”No mitä aiotte tehdä huomenna?” kysyy puoliso, joka ei ole vielä jäänyt lomalle. ”En tiedä”, mutisen ja alan paniikissa googlata aukioloaikoja, viestitellä lasten kavereille ja tarkistaa tilin saldon. ”Onko meillä jokin suunnitelma tälle päivälle?” kuiskaa toinen lapsi aamu-unisena kasvojani vasten klo 7.05. ”Tottakai on, tietenkin on... Äiti juo vaan ensin kahvin.” Sanat ennakointi ja pitkän tähtäimen suunnittelu kaikuaa päässäni, kun mittaan kahvia Moccamasteriin ja yritän keksiä sen maagisen suunnitelman päivälle.
Nyt on kaksi viikkoa siihen, että palaan töihin. Kohta täytyy kertoa kaikille, mitä lomalla oikein tuli tehtyä. En todellakaan käynyt lyhytelokuvakurssilla. En saanut valmiiksi mitään kirjaa. En matkustanut edes Etelä- tai Pohjois-Ruotsiin, ja Tanska on edelleen käymätön maa, vaikka riemuitsin sitä, että saa suoria lentoja Turusta. En nähnyt edes puolia niistä kesäteatteriesityksistä, joita luulin haluavani nähdä. Juhannusta vietettiin täikampaa heilutellen, ja sosiaaliset kontaktini koostuivat lähinnä eri-ikäisistä lapsista.
Mutta ruukut on nyt järjestyksessä. Valkoiset yhdellä hyllyllä, mustat toisella. Keskellä sinisiä ja ruskeita. Olen katsonut epäterveellisen paljon jalkapalloa. Valvonut myöhään ja kirjonnut. Nukkunut pitkään ja syönyt hitaita, venyviä, hiilihydraattipitoisia aamu¬paloja lasten kanssa. Pakannut eväskoreja ja syönyt jäätelöä. Ja olen oikeasti tehnyt muutamia päiväretkiä ilman tarkkaa määränpäätä. Olen onnistunut huijaamaan sekä sisäistä että ulkoista navigaattoriani olemaan vähemmän tehokas.
Olen pysähtynyt, kun on tullut penkki. Uinut, kun eteen on tullut järvi. Ja edelleen en ole suunnitellut mitään.
Ihanaa kesän jatkoa!