Elämä, elämä…
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Olen lakannut tekemästä suunnitelmia, jotka ulottuvat pidemmälle kuin noin vuoden päähän. On kai myönnettävä, ettei tämä elämä enää jatku kovin monta vuosikymmentä. Se saa minut haikeaksi, ja kun katson peiliin, näen äitini kasvonpiirteet, rypyt, roikkuvat posket… Kukaan ei saa tulla väittämään, että ryppyjä pitäisi rakastaa, koska ne ovat merkki eletyistä vuosista. Sen kai on tarkoitus lohduttaa meitä rusinanaamoja, mutta oikeastaan se vain vahvistaa sen, että ryppyjä on. Silloin alkaa oikein suurennuslasilla tarkkailla peilikuvaansa ja etsiä näitä niin sanottuja rakastettavia ryppyjä. Ne, jotka tuollaisia kliseitä viljelevät, eivät varmaan ole saaneet kuin pari naururyppyä. Nehän ovat niin hurmaavia! Minä en ainakaan pidä omista rypyistäni ja kolhuistani – vältän peilejä parhaani mukaan. Näin se vain menee: keho rapistuu, halusi tai ei. Useimmiten ei haluaisi.
Nykyään rypyt ja uurteet voi toki tasoittaa ja täyttää keinotekoisesti. On kuitenkin kyseenalaista, kannattaako se, sillä somessa näkee hyvin, mitä tapahtuu, kun ”luonto iskee takaisin” ja täyteaineet eivät enää täytä tehtäväänsä. Jos aineita laittaa liikaa tai käy jonkun puoskarin luona, lopputulos ei välttämättä ole sellainen kuin toivoi. No, kukin tavallaan – mutta kukaan ei ole vielä keksinyt konetta tai pilleriä, joka antaisi meille ikuisen elämän. Lue Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva! Se on opettavainen kertomus. Ikuinen nuoruus voi pidemmän päälle olla aika hankalaa.
Juuri nyt on paljon odotettavaa. Pian matkustan, ja sitten on REVYY, ja hups – kohta onkin kesä ja KESÄTEATTERI! Älkää missatko näitä! Olen vielä mukana toiminnassa, joten pitäkää peukkuja, että kaikki onnistuu!
Kuvittelen olevani vielä aika selväjärkinen, vaikka nimien muistaminen välillä tökkii. Perheeni saattaa kyllä ajatella, että toistan itseäni, olen toivoton digitaalisten laitteiden kanssa ja kuulen huonosti. Joskus ihminen vain haluaa kuunnella musiikkia tai äänikirjaa… Ja kyllä he puhuvat niin hiljaa!
Nykyään nautin eniten pitkistä, viipyilevistä aamiaisista, siitä että kolme aikuista lastani ovat kasvaneet hyväsydämisiksi, luoviksi ja älykkäiksi ihmisiksi, sekä siitä että saan seurata viiden lapsenlapseni kasvua. Olen myös hyväksynyt, että minun ei ehkä enää kuulu tunkea itseni millekään näyttämölle nolamaan itseäni, kun muisti on väistämättä lyhentynyt – myönnettäköön. Että kehoa kivistää ja näkö heikkenee, ei tunnu mukavalta, ja kai minun on hyväksyttävä sekin, että kuulen hieman huonosti. Mutta vielä voin kirjoittaa, laulaa kuorossa, matkustaa, ratkaista ristikoita, parsia ukon villasukkia, halailla koiraa, katsoa dekkareita ja syödä hyvin. Minulla on perhe, ystäviä, koira ja katto pään päällä.
Juuri nyt on paljon odotettavaa. Pian matkustan, ja sitten on REVYY, ja hups – kohta onkin kesä ja KESÄTEATTERI! Älkää missatko näitä! Olen vielä mukana toiminnassa, joten pitäkää peukkuja, että kaikki onnistuu!
Kirjoitushetkellä toivun nuorimman lapsenlapseni nimiäisistä. Sain pitää häntä hetken sylissäni. Kun hän katsoi minua kirkkailla sinisillä silmillään pitkän tovin, aika pysähtyi ja kaikki tuntui hyvin merkitykselliseltä. Elämä jatkuu!