Hei! Miten voit? Minä voin hyvin.
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Teatterissa käynti on parhaimmillaan aikamatka omaan elämään. Syyslomalla perheemme kävi katsomassa Matilda-musikaalin Svenska Teaternissa Helsingissä. Ohjelmalehtisestä, jonka säilyttämisen puolesta haluan aina puhua, luen, että musikaalin lapsinäyttelijät ovat käyneet niin kutsuttua Matilda-koulua, jossa he ovat harjoitelleet sosiaalisia taitojaan. He ovat keskustelleet tunteista ja virheiden tekemisestä. He ovat harjoitelleet kollegoidensa tukemista lavalla ja luoneet ihmissuhteita eri-ikäisten ihmisten kanssa. Juuri tämä viimeinen kohta herätti minussa jotain erityistä.
Lapsena vietin aikaa eri-ikäisten ihmisten parissa täysin ilman Matilda-koulua. Päiväkodin tädit, koulun keittäjät, siivoojat ja muut elämäni varrelle osuneet aikuiset ovat kaikki ottaneet minut suojelukseensa, kuljettaneet minua, pitäneet seuraa ja kysyneet, kuinka voin. Koska olin välillä ainoa lapsi, joka tarvitsi iltahoitoa, päädyin usein hoitajieni kotiin heidän perheidensä luo. Söin päiväkodin tätien keittiöissä, leikin heidän lastensa kanssa ja opin nopeasti, kuinka tulla toimeen uusien ihmisten kanssa. Ensimmäiset kuusi elinvuottani asuimme henkilökunnan asunnoissa Kårkullassa, ja tuolta ajalta muistan, kuinka kaikkien asuntojen ovet olivat aina auki. Joskus söimme paistettuja banaaneja asunnossa, joka oli lähimpänä jäteastioita, joskus heittelimme frisbeetä lähinaapurin pitkän pojan kanssa, joka oli varmaan jo melkein teini. Usein nukuimme päiväunta Gustavin ja Claran luona. Joskus taas istuin hiekkalaatikolla Jojjen kanssa, jonka silmissä tuikki jokin lapsenomaisuus, vaikka en ollut varma, oliko hän aikuinen vai lapsi.
Usein nukuimme päiväunta Gustavin ja Claran luona. Joskus taas istuin hiekkalaatikolla Jojjen kanssa, jonka silmissä tuikki jokin lapsenomaisuus, vaikka en ollut varma, oliko hän aikuinen vai lapsi.
Kun opin kirjoittamaan, halusin kirjeystäviä. Mummon Hemmets Journal-lehdestä löysin samanikäisiä kirjeenvaihtokavereita, mutta kyllästyin nopeasti viesteihin tyyliin ”Miten voit, minä voin hyvin, pidän eläimistä.” Sen sijaan aloin kirjoitella kahden ruotsalaisen tädin kanssa. Täti numero 1 oli nimeltään Aili. Hän oli äitini täti, ja täti numero 2 oli mummoni lapsuudenystävä Olga. Molemmat olivat tuolloin noin 75-vuotiaita, ja itse olin 7.
Aili asui Tukholman keskustassa yksin pienessä asunnossa St. Eriksgatanilla. Muistan osoitteen yhä ulkoa. Hänen käsialansa oli koukeroista mutta täysin luettavaa. Hän vaikutti omistautuvan basaarissa käymiseen, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Tuoksuvien pyyhekumien ja kiiltokuvien sijaan hän lähetti minulle pitkiä kirjeitä, pieniä esitteitä lähetystyöstä ja muutaman kerran kirjanmerkin. Olga puolestaan asui Västeråsissa, ja hänen käsialansa oli paikoin varsin haastavaa. Saatoin tulkita hänen kirjeitään päiviä kunnes ymmärsin kaiken, mitä hän halusi kertoa. Ja hän halusi kertoa paljon! Ohut ja hauras kirjeenpaperi oli täynnä koukeroita yläkulmasta alakulmaan. Kun tila loppui – kuten aina kävi – hän alkoi kirjoittaa paperin reunoihin. En muista, mitä hän kirjoitti, mutta usein mukana oli valokuvia hänen kahdesta lapsenlapsestaan, jotka olivat adoptoituja jostain kaukaisesta eteläisestä maasta, josta en ollut koskaan kuullut. Heillä oli vaaleanruskea iho ja tummat silmät, ja he olivat luultavasti kauneimpia lapsia, joita olin siihen mennessä nähnyt.
Kaikella tällä haluan sanoa, että olen aina nauttinut eri-ikäisten ja eri taustoista tulevien ihmisten seurasta. Pidän suurena rikkautena, että minulla on mahdollisuus liikkua vapaasti ja tuntea oloni kotoisaksi monenlaisissa yhteiskunnan luokassa. Näyttelijälle on ehtymätön inspiraation lähde, kun voi olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka tekevät jotain aivan muuta. Olen iloinen siitä, että löydän halutessani keskustelun aiheita kenen kanssa tahansa. Uskon, että tämä johtuu kasvatuksestani – omasta Matilda-koulustani.