Itsetunnosta
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Silmä lepää olallani. Se katsoo eteenpäin, räpäyttää ripsiään, ja kyynelneste kastelee sen pintaa. Luomi on raskaampi nyt kuin ennen, ja haluaisin, että se sulkeutuisi edes minuutiksi. Joskus toivon, ettei se aukeaisi enää.
Kun olin nuori, silmä säteili kirkkaana. Pistävä katse viilsi varpaista sydämeen ja vaivatta ohimoni läpi. Nyt tuntuu siltä, kuin se ei enää haluaisi tutkia ja arvioida minua. On kai kyllästynyt näkymään. Nahkaani ei ole luotu enää vuosiin. Silmä ei sääli ja elää minussa loppuun asti. Tahtoisin sen tähystävän vain eteenpäin, mutta aikuistuminen kovetti mieleni, ja katse harhailee. Se ei unohda hetkeäkään. Himmeä lasi peilaa menetettyä aikaa. Kuorma kevenee, jos yritän hyväksyä vaikeita asioita. Mutta vain hetkeksi. Muut eivät näe siitä kuin hahmon, vain muodon katkoviivoina. Kukaan ei tunne toista oikeasti.
Nykyään yhä useammin se katsoo taaksepäin, siristää ja tahrii harteitani. Silmä painaa, vaikken pystykään koskettamaan sitä oikeasti. Taakkaan tottuu. Se jäytää syvältä, kuluttaa niveleni ja kallistaa ryhtiäni, muttei nujerra. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin haluaisin pyyhkäistä surun pois.
Saatan viettää pitkiä päiviä potemassa vääriä valintojani. Jos en olisi koskaan ollut itselleni niin julma, olisinko tunteeton miljonääri tai kylmäverinen diktaattori?
Jos loukkaan läheisiäni, silmä kääntyy minua kohti, sulkeutuu hiljaa ja tuomitsee. Rintani läpi työntyy ruosteinen terä. Syyllisyys tuntuu raskaammalta, mitä vanhemmaksi tulen, vaikka katse on sitä ymmärtäväisempi, mitä vakavammin tunaroin. Saatan viettää pitkiä päiviä potemassa vääriä valintojani. Jos en olisi koskaan ollut itselleni niin julma, olisinko tunteeton miljonääri tai kylmäverinen diktaattori?
Ulkoilutan koiraani tammikuisena iltana ja pakkanen pistelee poskillani. Kylmä viima kivistää selkääni, kun kuono käy läpi samaa lumikinosta ikuisuudelta tuntuvan hetken. Turhaudun. Pimeä vuodenaika ja pitkät illat saavat mieleni levottomaksi. Haluaisin päästä sisälle kynttilöiden lämpimään valoon. Silmä väsyy, ja katse vaeltelee puolelta toiselle. En tiedä, näkeekö se vielä tarkasti vai onko se vain armollisempi seisahtuneen keskitalven otteessa. En haluaisi kantaa sitä enää, mutten voi jättää sitä yksin pakkaseen. Jos se jäätyy, talutushihnani katkeaa, ja jäljelle jäävät vain alkukantaiset viettini.
Kun nälkäinen linnunpoika levittää keltaisen nokkansa risupesän pohjalla, kevään ensimmäiset lämpimät tuulet avaavat silmän täysin auki. Keskipäivän aurinko heijastaa kuulaalta pinnalta ja häikäisee. Toisinaan katse kiertyy selkäni taakse ja herättää voimakkaimmat muistoni eloon. Pidän siitä, vaikka vääristänkin kuvat kerta kerralta kauniimmiksi.
Kipeimpänä päivänä, menetyksen hetkellä, kun sydämeni painaa enemmän kuin jaksan kantaa, katseessa on ylpeyttä. En epäröi enkä viipyile kuoreni alla. Muurini murtuu, ja annan itseni surulle kokonaan. Kyyneleet kalvavat ja rapauttavat kuin valtameren suolainen virta. Silmän uurteita aristaa, kun aallot lyövät padon yli. Rehellisyys puhdistaa sakeimmankin ilman.
Elämäni päättyessä näkökenttä on kapeampi eikä kaukana edessäni ole enää mitään, mihin tarkentaa. Lukemattomia kertoja olen halunnut sulkea silmän tai olla piittaamatta siitä. Annan sen nojata minuun koko painollaan. Katse on lempeä ja samea. Se voi vihdoin hengähtää, laskea raskaan luomensa alas ja viipyä kanssani loppuun asti.