Kahdeksan kertaa kahdeksan on kuusikymmentäneljä
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Työpaikkani, Suomen vanhin teatterirakennus t.s. Åbo Svenska Teater, tullaan remontoimaan lähitulevaisuudessa. Viimeisen vuoden aikana on kartoitettu, tutkittu, täytetty kyselykaavakkeita ja metsästetty tarjouksia. Suurin osa ajasta on kuitenkin kulunut siihen, että on selitetty erinäisille ihmisille miltä teatteritoiminta näyttää ja mitä vaaditaan produktion aikaansaamiseksi. On sekä söpöä että provosoivaa todeta, että asiaan vihkiytymättömät ihmiset tuntuvat luulevan, että esitykset vain ilmestyvät valmiina, juuri nyt. On tietysti osa teatterin taikaa, ettei oikein tiedä kuinka vaikuttavat tapahtumat lavalla oikein saadaan aikaan. Mutta tosiasia on, että kulisseissa on meneillään aivan toisenlainen esitys, joka luultavasti olisi vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen katsottava. Nopeita vaatteidenvaihtoja. Ohitanssivia peruukkeja. Ja pimeydessä nostetaan ja lasketaan ja pyöritetään kuumeisesti käskyn tullessa. Kun yhtä esitystä näytellään, ollaan seuraavaa jo luomassa. Teatterin työpajat toimivat vuoden ympäri.
Kaikkein tavallisin kysymys, joka minulle näyttelijänä esitetään, on: Miten voitte muistaa mitä teidän täytyy sanoa?! Aiheellinen kysymys, todellakin, mutta se paljastaa myös yhden teatterin suurimmista salaisuuksista.
Ehkä minun ei kuitenkaan pitäisi olla yllättynyt. Kaikkein tavallisin kysymys, joka minulle näyttelijänä esitetään, on: Miten voitte muistaa mitä teidän täytyy sanoa?! Aiheellinen kysymys, todellakin, mutta se paljastaa myös yhden teatterin suurimmista salaisuuksista. Toisin sanoen sen, että me oikeasti harjoittelemme. KAUAN. Minulla on tapana vastata kysyjille, että jos hekin käyttäisivät kahdeksan tuntia päivässä kahdeksan viikon ajan tekstien oppimiseen, niin kyllä hekin oppisivat, ihan ilman näyttelijän koulutustakin. Tekstien opetteleminen on yksitoikkoista puuhaa, mutta se täytyy tehdä. Mutta se on myöskin se osa työstäni, josta päätän ihan itse. Minun ei tarvitse kertoa kenellekään miten ja milloin ja missä repliikkejäni luen. Pääasia on, että osaan ne, kun se aika koittaa.
Täällä kotona on meneillään laaja taulukkotalkoo. Se on melkein yhtä edistyksellinen kuin 186-vuotiaan teatteritalon remontoinnissa. Niinkuin monelle (myös näyttelijöille) tuntuu tulevan yllätyksenä se, että repliikkejä todella täytyy opiskella oppiakseen ne, tuntuvat tietyt perheenjäsenet luulevan, että 8x8 ja 6x7 tulot ovat tietoa, joka vain ilmestyy aivoihin ilman, että sen eteen tarvitsee tehdä mitään. Nyt olemme, taivaan kiitos, tajunneet ettei asian laita ole niin. Olemme niin sanoakseni tarttuneet toimeen. (Lue: äiti on kyllästynyt siihen, että laskut menevät väärin, koska taulukot ovat vääriä). Tosin saksaa ei voi puhua vain, koska osaa luetella saksalaiset prepositiot. eikä myöskään välttämättä osaa laskea, vaikka taulukot voisikin suoltaa kuin vettä vaan. Kukaan ei myöskään ole näyttelijä vain siksi, että oppii helposti ulkoa. Eikä kukaan todellakaan ole teatteritalo-remontointi-asiantuntija vain siksi, että tykkää käydä teatterissa. Mutta taivas tietää, että näistä perustietojen hankkimisesta on apua. Näiden välttämättömyyksien ollessa kunnossa, voi sen sijaan käyttää aikaa ja energiaa tärkeimpiin. Ratkaista yhtälöitä. Keskittyä sisältöön. Niin, että loppu on oikein.