Kontrasteja

Katselen suosittua ruotsinkielistä keskusteluohjelmaa hieman puolivaloilla. Puheenaiheina ovat ”hygge” ja ”kalsarikännit” – moderneja käsitteitä jotka kuvailevat asioita, joita nykyajan ihmiset kaipaavat. Hölläilyä. Rentoutumista. Chillaamista. Laatuaikaa perheen kanssa...

Enoni Sven olisi tarvinnut edes hiukan näitä. Olen juuri lukenut hänen kirjeenvaihtoaan äitini kanssa. 7/4 1941 kirjatussa kirjeessä Dragsvikista, päivää ennen hänen 23-vuotispäiväänsä, hän kirjoittaa seuraavasti:

”Rakas Sisko. Mitenkäs teillä siellä oikein menee, sillä minulla on kuin helvetissä. Tämä on kyllä se kaikkein pahin paikka johon voi joutua ja kun vielä jouduin väärään paikkaan eli kenttätykistöön, minun pitää koittaa saada siirto johonkin hieman helpompaan paikkaan mutta vaikeaa se tulee olemaan.”

Kirjeestä voi aistia hänen epätoivonsa, hänen kaipuunsa kaiken palaamisesta entiselleen. Hän haluaisi niin kovasti olla kotona vastikään leskeksi jääneen äidin luona ja sisarensa luona. Sisaren mies on jossain merillä ja hänellä on hoidettavanaan pieni poika keskellä sotaa.

Muutamaa viikkoa myöhemmin käsky käy ja edessä on siirto Venäjälle, lähelle Svirin kaupunkia. Siellä heitä piinaavat täit ja nälkä, kosteus ja kylmyys. He eivät saa saunoa, sillä savu voisi paljastaa viholliselle heidän sijaintinsa. Ruokavalio koostuu enimmäkseen vellistä. Ainoa lohtu ovat kotipuolesta tulevat paketit ja kirjeet.

Meidän mielestämme avantouinti, tunturivaellukset, juoksulenkit ja erämaamatkailu, paintball-sotiminen ja extreme-urheilu ovat hyödyllistä ja mukavaa ajanvietettä. Vointi paranee ja viihtyminenhän se on kaikkein tärkeintä!

(6. syyskuuta kirjatusta kirjeestä)

”... Aloimme marssimaan jo kolmelta yöllä ja sitä jatkui aina kello yhteentoista asti aamupäivällä. Sen jälkeen saimme levätä tunnin ja sitten alkoi hyökkäys. Eikä se ollut kovinkaan helppoa, sitkeitä he olivat ensi alkuun. Yhdeksän aikaan illalla kun alkoi hämärtää, oli päivän tehtävät suoritettu. Puolenyön aikaan pääsimme leiripaikalle, mutta telttoja siellä ei ollut joten viime yö jouduttiin viettämään taivasalla. Hyvin sekin meni, sillä tuollaisen päivän jälkeen olimme väsyneitä ... kyselit montako ryssää olin ampunut, mutta sitä on mahdoton sanoa. Moni tähtää samaa miestä eikä sitä voi tietää kenen luoti osuu, mutta uskoisin useita kylläkin ... vankeja olemme ottaneet varmaankin yli viisisataa pelkästään meidän osuudellamme ... omista kaatui seitsemän miestä ja yhdeksän haavoittui ...”

Sitten tulee talvi ja Sven haikalee kotoisten hiihtolenkkien perään. Hän saa kuitenkin kuulla, että valtio on kerännyt kaikki sukset, myös Svenin upouudet. Joulukuussa pakkasta on ”33–34 astetta”. Vahtivuorot ovat parituntisia. Siinä välissä kirjoitetaan kirjeitä kotirintamalle. Koti-ikävä muuttuu pikku hiljaa luovuttamisen tunteeksi.

Lomia ei heru. Hän mainitsee ohimennen lyhyen loman joulun aikoihin. Palattuaan Svirin tienoille, hän tuntee olonsa kotoisammaksi rintamalla kuin siviilielämässä. Ludeongelmakin on ratkennut, sillä pakkanen hoisi sen asian päiväjärjestyksestä. Kolmen kuukauden jälkeen he saavat puhtaat alusvaatteet.

Hän saa vilttivuorelliset nahkasaappaat kotoa, mutta ne ovat liian pienet. Hänen täytyy jatkaa palelemista kumisaappaissaan. Vuoden 1942 alkupuolen pakkaset Jandebassa ovat lähes 40 asteen paikkeilla. Vihdoinkin hän saa valtiolta nahkasaappaat. Kirjeitä ei enää tule entiseen tahtiin.

Onko hän antanut periksi?

Sven ei koskaan saa kokea sodan päättymistä. Morsiantakaan ei hänelle siunaannu, vaikka hän on pidetty ja komeakin. Hän tulee liian myöhään kenttäsairaalaan saatuaan umpilisäketulehduksen ja menehtyy 24-vuotiaana. Nyt hän lepää sankarihaudassa kirkon vieressä. En koskaan tavannut häntä.

Skini Lindgård kulttuuri on lähinnä sydäntäni