Kulttuuritörmäys lastenvaunuissa
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
On mielenkiintoista olla äiti Suomessa ja Ranskassa. Suomessa tuntuu siltä, että kunnioitetaan omaa henkilökohtaista aluetta, kädet pestään ennenkuin kosketaan vauvaan, tapaamista siirretään, jos on vähänkin kurkku kipeä, sukulaiset ja ystävät tyytyvät iloisena katselemaan vauvaa matkan päästä, jollei itse ehdota syliinottamisenkin mahdollisuutta.
Tuntemattomat kurkistelevat vaunuihin ruokakaupan jonossa tai kadulla. Kommentoidaan ja arvaillaan kuinka vanha vauva on. Vieraat ihmiset antavat neuvoja ja ohjeita siitä, mikä toimii parhaiten, mikä tuntuu täysin absurdilta ja hullulta.
Ranskassa on toisenlaista. Kaikki haluavat koskettaa vauvaa. Jos tuntee jonkun vain vähänkin, jonkun, jota voisi kutsua kaukaiseksi tuttavuudeksi, täytyy hänen koskettaa, pidellä, pussailla, halata ja touhuta vauvan kanssa. ”Minun vain täytyy saada pidellä häntä hetki, muuten sydämeni tulee surulliseksi”... Tutut nostavat surutta vauvan vaunuista, ”pieni flunssa vain lisää heidän vastustuskykyään” ja pahinta kaikesta, he voivat puhua flunssasta avoimesti, aivastella ja niistää siinä vieressä. Tuntemattomat kurkistelevat vaunuihin ruokakaupan jonossa tai kadulla. Kommentoidaan ja arvaillaan kuinka vanha vauva on. Vieraat ihmiset antavat neuvoja ja ohjeita siitä, mikä toimii parhaiten, mikä tuntuu täysin absurdilta ja hullulta.
Jos annat katseesi jättää heidät pariksikin sekunniksi, on jo liian myöhäistä. Kun katsot taas takaisin heihin, ovat he jo ottaneet vauvaasi jalasta tai kädestä ja tervehtivät häntä iloisesti.
Lapsiystävälliset puistot ovat tyhjillään kello kahteen asti, sen jälkeen puisto täyttyy kaikenikäisistä lapsista ja siellä on menoa ja meininkiä. Kuuluu huutoa ja kiljuntaa, naurua ja itkua. Lapset kiipeilevät ja piilottautuvat mitä kummallisimpiin paikkoihin! Vanhemmat ja lastenvahdit juoksevat lasten perässä, kun taas toiset ottavat rauhallisesti ja juttelevat muiden vanhempien kanssa. Jotkut lapset syövät välipalaa, toiset juoksevat ympäri vesipistoolin kanssa. Tutut kasvot parin kerran takaa sanovat ujosti hei. Kyse ei ole pelkästään leikkimisestä, puisto on paikka, missä voi näytellä itseään ja lastaan. Puisto on jättimäinen näyttämö, missä kaikki esittävät omaa rooliaan. Kaikkein pahimpia persoonallisuuksia ovat puiston vanhan vaarit ja mummot. He näyttävät niin kilteiltä ja haurailta matkan päästä, mutta lähemmäksi tullessa he muuttuvat kotkiksi. Jos annat katseesi jättää heidät pariksikin sekunniksi, on jo liian myöhäistä. Kun katsot taas takaisin heihin, ovat he jo ottaneet vauvaasi jalasta tai kädestä ja tervehtivät häntä iloisesti. Minähän en edes tunne teitä! Mitä täällä oikein tapahtuu?
Kovimman shokin sain eräänä iltapäivänä istuessani ystäväni kanssa bistron terassilla vauva sylissäni. Ohi kulki kadullaelävä mies, joka tietysti pysähtyi pyytääkseen rahaa. Hän katsoi poikaani, joka nauroi ja hymyili hänelle. Mies otti esille puhelimensa ja kysyi: ”Saanko ottaa hänestä kuvan?” On helppo arvata, että vastaukseni oli päättäväinen ja tiukka ei. Hän meni menojaan hieman hämmentyneenä, mutta nauraen. Kuinka joku täysin vieras voi edes kysyä sellaista?
Toinen suuri keskustelunaihe on imettäminen. Imetätkö sinä? Mitä, imetät vieläkin? Pian varmaan lopetat imettämisen, vai? Kyllä, minä imetän yhä enkä toistaiseksi ole ajatellut ihan heti sitä lopettaakaan! Suomessa tuntuu siltä, että voi imettää missä vain, miten vain ja ottaa rinnan esiin, kun se parhaiten sopii, kun taas Ranskassa sitä siedetään niin kauan kuin olet huomaamaton. Tuntuu siltä, että imettäminen pitää suorittaa ranskalaisella eleganssilla.
Arki jatkuu ja on kaikkea muuta kuin pitkäveteistä, kun on koko ajan jotain uutta mietittävää ja ihmeteltävää.