Maalta kaupunkiin ja takaisin

Eräs opettajani sanoi kerran, että kirjallisuudessa on aina esiintynyt pikkukaupungissa asuvia nuoria sankareita, joiden elämän täyttää kaipaus johonkin isompaan kaupunkiin.

Oli se sitten Madame Bovary, joka kaipaa Normandian hahmottomalta maaseudulta Pariisiin tai Helsinkiin tahtova Heikki Vuorela Arvid Järnefeltin Isänmaa-romaanissa, niin yhteistä on se, että nämä nuoret sankarit näkevät kotiseutunsa paikoilleen jämähtäneena ja tylsänä seutuna, jossa elämässä ei pääse eteenpäin eikä koe vaihtelua.

Minun täytyy myöntää, että itsekin koin jotain samankaltaista ollessani teini ja asuessani Paraisilla – ja kaipasin minnekäs muualle kuin Turkuun. En ole varmasti ainoa pikkupaikkakunnalla kasvanut, joka on haikaillut muualle, sillä eihän kirjallisuuteenkaan nyt oteta hahmoja aivan ulkoavaruudesta.

Lähdin Turkuun lukioon, vaikka Paraisillakin olisi ollut opinahjo tarjolla – siinä vaiheessa tuntui, että kaikki täällä on jo nähty. Kanssani saman päätöksen teki moni muu, ja yhdessä nuokuimme syksyt talvet kello 7.15 Bustikselta maakuntamme pääkaupunkiin lähteneessä bussissa.

Kun saavuin kouluun ensimmäisenä päivänä ja aloin päivä-turkulaiseksi, kaikki tuntui suurelta ja Aurajoki näytti entistä leveämmältä. Myöhemmin tajusin, että joessa tapahtunut muutos johtui vain siitä, että se sattuu olemaan eri levyinen eri kohdista – ja minä olin alkanut käyttää toista siltaa.

Bussimatkat sen sijaan eivät koskaan tuntuneet liian pitkiltä, vaan tarjosivat mukavine penkkeineen oivan hetken nokkaunille ja kokemusten vertailulle kohtalotovereiden kanssa. Toista se olisi tänä päivänä, kun Turun-bussien (ja etenkin niiden penkkien) laatu on laskenut monikertaisesti!

Paraisille oli tuohon aikaan ihan mukava tulla tallaamaan tuttuja polkuja iltaisin ja viikonloppuisin. Paikka ei tuntunut enää niin rajoittavalta, kun oli päässyt maistamaan “isoa maailmaa”.

Samanlaista vaihtelua on tarjonnut tämä kesä, kun olen siirtynyt Paraisille töihin Turusta. Olen nyt vuorostaan päässyt tutustumaan minulle ihan uudeksi muuttuneeseen, eli siihen, mitä täällä saaristokaupungissa tapahtuu – ja täällähän tapahtuu paljon, tai ainakin siltä se näin kiireisenä toimittajana vaikuttaa!

Paraisten keskusta ja lähialueet, jotka ”välivuosina” saattoivat tuntua vähän tyhjiltä, näyttäytyvät nyt yllättävän dynaamisena paikkana, kun on saanut tutustua niiden ihmisiin ja toimijoihin: “Tuossa autokoulun opettaja taas pitää tuntejaan, tässä putiikissa päivystää se ja se tuttu kasvo, joen rannalle tuli juuri uusi runonkuuntelumahdollisuus”.

Eri paikat muuttuvat yhtäkkiä paljon elävämmiksi, kun niihin liittyy muistoja ja henkilöitä – ja toimintaa. Ne saavat merkityksiä, eivät ole enää pelkkiä seiniä ja pintoja.

Olen huomannut, että kaupungin todellakin tekevät ihmiset – ja vuorovaikutus. Saman huomasivat pari viikkoa sitten turistit, joille päädyin sattuman kaupalla vetämään Paraisten esittelykierrosta. Vaikka he olivat kohteliaan kiinnostuneita kirkosta ja Fredrikantuvasta, niin eniten heitä sävähdytti – kaikkien yllätykseksi – pihakirppisralli, joka järjestettiin samaan aikaan.

Suomalaisissa puutaloissa kiertelevät ja kahvittelevat ihmiset olivat turisteille kaikkein eksoottisimpia – eivätkä he edes olleet mitään hipstereitä! Eräs saksalainen herrasmies pohti, että joltain kirppikseltä hän saisi ehkä tuliaisen tyttärelleen, ja erään pariskunnan näin kiertelemässä alueella vielä opaskierroksen jälkeen.

He kertoivat olevansa iloisia siitä, että olivat nähneet suomalaisen pikkukaupungin ja sen arkisen elämän, eivätkä vain Turkua.

Vaihtelu taitaa todellakin virkistää!