Marianne

Talvi lähti viimein ja Kesä juoksi koulun pihalle kuin kouluväsynyt lapsi, ennen kuin Kevät oli edes ehtinyt pukea kengät jalkaan. Elämän erilaiset valmistujaiset ja koulun päättäjäiset ovat ovella ja sen jälkeen odottaa kesäloma, joka ainakin nyt tuntuu loputtomalta vapaudelta. "Ajattele, että onnistuimme! Ajattele, että selvisimme! Se ei olisi koskaan onnistunut, ellei... Ellei mitä?"

Kyllä, siksi minun on puhuttava Mariannesta.

Marianne oli rehtori, kun olin lukiossa. Nyt hän on ollut eläkkeellä jo kauan, mutta silloin 2000-luvun alussa hän hiipi lukion pimeillä käytävillä sinivihreä housupuku yllään. Hänen hymynsä oli lempeä ja neonoranssi golfpallo piti hänen tärkeät avaimet avainrenkaassa. Hänen saapuessaan paikalle avainten kilinän saattoi kuulla jo kaukaa. Koko hän oli kuin lämmin tuuli. Kuin täydellisesti temperoitu käsi finnien peittämillä poskipäillämme.

Marianne tarjosi meille villasukkia kun talvi oli kylmä. Karamelleja, kun oli jotain juhlittavaa. Elämänuskoakin, kun näytti enemmän kuin synkältä. Hänen silmänsä olivat toiveikkaat, vaikka niillä ei aina ollut syytä siihen. Hän antoi meille eksyneille ja levottomille opiskelijoille opastusta. Voisi sanoa, että hän oli kuin majakka, joka vilkkui juuri silloin, kun kaikki maistui puulta ja olimme melkein luovuttaneet. Silloin hän saapui golfpallollaan ja sai meidät takaisin oikeille raiteille. Kuten smaragdi meren pohjassa, hän valaisi väylää meille ja suurin osa haaksirikkoutuneista saapui satamaan.

Se oli myös hänen tavoitteensa. Siinä mielessä hän oli täysin vaatimaton. Tietysti hän halusi meidän menestyvän opinnoissamme ja valmistuvan. Kaikki rehtorit haluavat sitä. Arvosanoilla ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin väliä. Hänelle näytti olevan täysin yhdentekevää, päätyikö koulu jollekin palkintokorokkeelle. Hänen osaltaan vaikutti tärkeältä, että läpäisisimme koulun ja selviytyisimme elämään. Mieluiten lämpimin jaloin ja hyvin mielin.

Onneksi hän ymmärsi varhain, ettei minulla ollut tavoitteita ryhtyä priimus-opiskelijaksi. Hän ymmärsi alusta asti, että lukioaikani oli vain välttämätön paha, jotta pääsisin sinne, minne halusin. Siellä minne halusin, ei rehellisesti sanottuna ollut mitään väliä, minkälaisia arvosanoja paperilla oli. Pääasia oli, että pääsin läpi. Enkä olisi läpäissyt koulua, jollei hän olisi ottanut minut sivuun lukemattomia kertoja ja kysynyt ystävällisesti, pää kallellaan, äärimmäisen vakavasti, voisinko mahdollisesti harkita osallistuvani tämän lukukauden jäljellä oleville tunneille? Silloin minä en ainakaan reputtaisi...

Sitten hän rohkaisi minua olemaan aktiivinen tunneilla korvatakseni surkeita koetuloksiani ja muistutti minua siitä, kuinka tärkeää on olla ajoissa tunnilla. Hänellä oli uskomattoman pitkä kärsivällisyys aamuväsymykseni kanssa. Väsymys, joka tietysti johtui siitä, että kirjoitimme näytelmiä, valmistelimme ohjelmalehtiä, ompelimme näyttämöpukuja tai maalasimme lavasteita yöllä. Sen sijaan, että hän moittisi minua, hän ilmaisi nopeasti huolensa jaksamisestani. Silloin jaksoinkin heti paremmin. Ensi-illassa hänen pisamaiset kasvonsa loistivat iloisesti ja hän taputti niin, että hänen olkapäänsä heiluivat salongin pimeydessä. Seuraavana päivänä ylistys oli vuolasta.

Mikään ei olisi toiminut ilman Mariannea. Ei mikään. Se ei ole miellyttämistä. Se on tosiasia. Toivon, että jokaisella nuorella siellä jossain on oma Marianne. Vilkkuva majakka, valovoimainen smaragdi. Golfpallolla tai ilman. Kaikille, jotka identifioivat itsensä Mariannena, haluan sanoa kiitos ja toivottaa hyvää ja pitkää kesää!

Daniela Franzell

Näyttelijä, käsikirjoittaja, postikorttitaiteilija

Käännös: Tuuli Meriläinen