Missä on Paraisten oma Fäboda?
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Opiskeluaikanani Helsingissä liikuin ahkerasti ulkona. Vaikka asuin aivan keskustassa, kaupungista löytyi erinomaiset mahdollisuudet päästä luontoon. Kävin lukemattomia kertoja bussilla Keskuspuistossa hiihtämässä. Tiedättehän, sen yli satavuotiaan luonto- ja ulkoilualueen, joka ulottuu kymmenen kilometriä Töölönlahdelta keskustasta Haltialaan pohjoisessa. Laduilla oli usein ruuhkaa: perheitä, jotka taapersivat latua omassa tahdissaan, sekä iäkkäämpiä herroja ja rouvia, jotka polvet notkuen keinuivat latua rytmikkäästi eteenpäin.
Ylipäätään Keskuspuisto oli — ja on — silkkaa parhautta.
Lumettomaan aikaan juoksimme ja pyöräilimme Keskuspuiston läpi — vaikka sen nimi on puisto, se on käytännössä metsää — huolettomilla seikkailuillamme (voi sitä ihanaa opiskeluaikaa)! Parasta on, ettei kyseessä ole siististi järjestetty puisto istutuksineen, vaan oikea metsä polkuineen, aktiivisesti käytettyine ratsastusreitteineen ja lukuisine pikkupolkuineen, joilla voi eksyä muinaisten mäntyjen ja sammaleen keskelle. Ylipäätään Keskuspuisto oli — ja on — silkkaa parhautta. Sen arvoa helsinkiläisille ei voi liioitella millään mittarilla. Minulle se oli yksi syy siihen, että ylipäätään viihdyin kaupungissa niin pitkään kuin viihdyin.
Lukemattomia ovat myös ne kerrat, kun Keskuspuiston kokonaisuutta on pirstaloitu ja nakerrettu, vastustuksesta huolimatta, uusilla asuinalueilla. Monet, jotka ostavat asuntoja Helsingin keskustasta, haluavat paradoksaalisesti sekä raitiovaunun oven eteen että metsän takapihalleen.
Hyppy Helsingistä Paraisille ei ole pitkä. Vaikka minulla itselläni on etuoikeus asua Nauvossa jossa metsää on omalla tontilla, haluan silti puhua kaupunkimetsien puolesta. Paraisilla on hieno Keskuspuisto — mutta se ei ole metsä. Harvat rantaan rajoittuvat metsäalueet Paraisten keskusta-alueella ovat niin yhtenäisiä ja yhtä ahkerasti käytettyjä kuin Norrbynranta ja Munkvikenin metsä. Yhdessä Vepossa/Finbyssä sijaitsevan metsän kanssa ne muodostavat ”kolmilehtisen apilan” Paraisten keskustan ympärille, jonne pääsee jalan tai pyörällä.
Totta kai kaupunkia kutkuttaa hyödyntää Norrbynrantaa ja Munkvikin metsää — nuo kartalla niin houkuttelevat vihreät läiskät arvokkaalla rantaviivalla.
Keskustellaan usein termeistä kuten saavutettavuus, kestävyys ja kasvu, ja tässä yhteydessä rantaviivaan rajoittuvat metsäalueet tiiviisti rakennetulla alueella ovat kullanarvoisia. Tässä Paraisilla on ensiluokkainen mahdollisuus rohkeasti säilyttää metsää ja rantaa kaikkien asukkaiden käyttöön — ei vain niiden, joilla on varaa valkoisiin laatikkotaloihin merinäköaloineen ja tuijarivistöineen.
Pietarsaaressa kasvaneena minun on tässä yhteydessä mainittava Fäboda — laaja yhtenäinen, rakentamaton metsäalue, jossa on paljon polkuja ja pitkä ranta, kaikki pyöräilymatkan päässä Pietarsaaresta. Fäbodassa käy väkeä lähiseuduilta sekä kesällä että talvella, ja siellä syntyy elinikäisiä muistoja. Pietarsaaren seudulla ei todellakaan ole pulaa metsistä, mutta silti kaupunkilaiset ovat oppineet rakastamaan juuri Fäbodaa niin paljon, että lähes kaikki yritykset hyödyntää aluetta kaupallisesti rakentamiseen tai muuhun vastaavaan toimintaan on vuosien varrella torjuttu asukkaiden vaatimuksesta yhä uudelleen. (Siellä on vanhastaan vaatimaton kahvila ja caravan-parkki — siinä kaikki.) Fäboda mainitaan kaikissa matkailuesitteissä ja komeilee muun muassa kaupungin omilla verkkosivuilla. Ilman Fäbodaa Pietarsaari olisi monin tavoin paljon köyhempi paikka asua.
Missä on Paraisten oma Fäboda?
Totta kai kaupunkia kutkuttaa hyödyntää Norrbynrantaa ja Munkvikin metsää — nuo kartalla niin houkuttelevat vihreät läiskät arvokkaalla rantaviivalla. Sanon kuitenkin kuten äitini, kun lapsena jäädyin kiinni kielelläni siihen kiiltävään jäätävän kylmään ovenkahvaan: ”Kaikkeen ei kannata koskea” (Ibland är det bättre att låta bli).