Mitä rehtori Arne Engström sanoisi?
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Niille, jotka rakastavat hieman jännitystä elämäänsä, käynti siellä alhaalla on todellinen seikkailu.
Eikä se ole pelkkä käynti, joka on vaivan arvoinen.
Kun on päässyt sinne, on helppo jäädä kiinni vanhoihin opetussuunnitelmiin, koneella kirjoitettuihin vuosikertomuksiin ja kerättyjä kansioita opettajien palkoista ja kouluretkistä.
Minä jäin kiinni Paraisten ruotsalaisen yhteiskoulun kertomukseen oppivuodesta 1939–40.
Syyskuun 11. päivä piispa M. von Bonsdorff nimittäin vieraili koululla ja piti aamun avauksen.
Myös samana päivänä kutsuttiin koulun rehtori Arne Engström ylimääräisiin reservin harjoituksiin, koska maailmansota oli aivan nurkan takana.
Saksa oli samana aamuna aloittanut sodan Puolaa vastaan ja monet oppitunnit pidettiin sen jälkeen väestönsuojassa tai seurakuntatalon turvahuoneessa pimeän jälkeen.
Kun sota Neuvostoliiton ja Suomen välillä puhkesi, koulunkäynti keskeytyi kolmannen oppitunnin jälkeen joulukuun 1. päivänä.
On siis tasan 80 lukuvuotta edellisestä poikkeustilasta. 80 lukuvuotta sitten rehtori on viimeksi saanut johtaa koulua etänä.
Tätä kirjoitettaessa istun tyhjässä koulurakennuksessa. Kaipaan lukemattomia kovaäänisiä teini-ikäisiä ja kaipaan kollegojani.
Ja mietin, että minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että voisin istua alas rehtori Engströmin kanssa juomaan kupposen kahvia.
Hän jos kukaan, olisi voinut opettaa meille rehtoreille, kuinka opastaa koko koulua läpi poikkeustilan. Millaista on johtaa toimintaa ilman tarkkaan suunniteltuja johtamisohjeita ja millaista on olla ensimmäistä kertaa ilman todistettua mallia, mitä pitää ajatella, että päästään takaisin.
Mietin, joiko rehtori Engström kahvinsa maidolla vai ilman.
Mutta aivan samoin ovat nämä tyhjät kahvikupit Sarlinin koululla.
Ruskean värisessä tiilirakennuksessa, joka on kauan sitten nähnyt parhaat päivänsä. Jotkut ulkoseinät on koristeltu pellin paloilla ja jos aikoo avata ikkunan, on parempi suojata itsensä, koska puu on todennäköisesti lahonnut ja ikkuna voi tippua paikaltaan.
Mutta se on rakennus rakennus, jolla on taakka ja sielu.
Rakennus, jonka rehtori Engström oli erittäin ylpeä aloittaessaan uuden lukuvuoden 3. syyskuuta 1956, kun 358 oppilasta aloitti kolmellatoista luokalla.
Yli 60 vuotta ovat nuoret opiskelleen historiaa, suomea, rakkautta, vastuullisuutta ja elämää tässä rakennuksessa. Aikakausi, joka ehkä pian loppuu.
Jos saisin mahdollisuuden juoda kahvikupposen rehtori Engströmin kanssa, pyytäisin häntä tietysti kertomaan, millaista on myös avata lukuvuosi vasta rakennetussa koulussa.
Koska tilanne tällä hetkellä näyttää siltä, että se tulee olemaan kokemus myös rehtori Christa Anderssonille ja minulle, joka saan olla leikissä mukana vielä muutaman vuoden.
Olisikohan rehtori Engström halunnut myös pullaa kahvinsa kanssa?
Se olisi vähintä, mitä voisimme tarjota vastapalveluksena kaikista arvokkaista neuvoista!
Voista ja tunteella tehty mehukas pulla. Sellaisen hänen pitäisi saada!