Onnen salaisuus: Suomi vs. Kiina
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Suomalaiset ovat jälleen maailman onnellisinta kansaa. Se kuulostaa aina yhtä hämmentävältä, mutta kun katsoo tutkimusta tarkemmin, muuttuu se loogisemmaksi. Sen pitäisi kuulua ”Meillä on parhaat edellytykset onnellisuuteen”.
On kuitenkin joitakin asioita, joita ei ole tutkittu, varmaankin siksi, että niitä on vaikea mitata, mutta joita minä kaipaan erityisen paljon kiinalaisesta elämästä. On selvää, että heidän edellytyksensä onnellisuuteen eivät kaikin osin ole parhaasta päästä, mutta on olemassa kulttuurillisia erityispiirteitä, joita voisimme ottaa osaksi omaa elämäämme.
Ensinnäkin kyky todella iloita toisten menestyksestä ei ehkä ole seikka, jossa olemme mitenkään superhyviä tässä maassa. Muistan ensimmäisen ison kokeen luokassa. Kiinalaisten opiskelijoiden kokeet eivät olleet leikin paikka. Aikaa oli tietty määrä eikä ollut aikaa epäröidä tai miettiä vastauksia, kun koetta kirjoitti. Olen aina ollut nopea ja sitä todella tarvittiin. Maksimipisteet oli 100 ja se oli mahdoton saada, sanottiin, mutta japanilainen meidän luokallamme onnistui kaikkien hämmästykseksi. Koko luokka riemuitsi ja tunnilla oli pienoinen kaaos. Lähdimme heti ulos juhlimaan. Seurasi hotpot-ruokaa ja karaokea eikä kukaan tehnyt läksyjä seuraavaksi päiväksi. Luulen, että myös opettaja oli mukana. Kaikki olivat niin iloisia ja japanilainen oli suunnattoman ylpeä ja onnellinen.
Toiseksi kyky elää tässä hetkessä. Kiinalaisessa yhtiössä työskenteleminen oli hyvin opettavaista minulle, joka olin tottunut elämään kalenterin mukaan. Kiinassa ei koskaan voinut suunnitella mitään, kalenterin omistaminen oli täysin turhaa.
Toiseksi kyky elää tässä hetkessä. Kiinalaisessa yhtiössä työskenteleminen oli hyvin opettavaista minulle, joka olin tottunut elämään kalenterin mukaan. Kiinassa ei koskaan voinut suunnitella mitään, kalenterin omistaminen oli täysin turhaa. Ei tiennyt etukäteen missä herää aamulla tai missäpäin maata pitäisi illalla olla. Jos jotain olikin suunniteltu, täytyi aina olla varautunut muutoksiin. Siellä olisi ollut mahdotonta viettää suomalaista perhe-elämää. Vaikka olenkin helpottunut siitä, että olen taas täällä kalenterini, lohtuesineeni, kanssa, pitäisi löytää takaisin kykyyn elää tässä hetkessä. On erityistä onnea onnistua elämään nykyhetkessä, koska joka tapauksessa tapahtuu niin paljon ettei eilistä oikein ehdi enää miettiä ja huominen on niin epäselvä, ettei sitäkään voi miettiä.
Kolmanneksi kyky olla oma itsensä, uskaltaa erottua joukosta ja olla ottamatta itseään niin kauhean vakavasti.
Kolmanneksi kyky olla oma itsensä, uskaltaa erottua joukosta ja olla ottamatta itseään niin kauhean vakavasti. Muistan, kun olin Suomessa eräillä festivaaleilla Kiinassa oleskeluideni välissä ja mielestäni kaikki nuoret tytöt pukeutuivat täsmälleen samalla lailla. Kaikilla oli farkut, valkoinen t-paita ja musta jakku. Ja vaaleanpunainen tai vaaleanvihreä huivi. Pekingin jälkeen se tuntui täysin epätodelliselta. 10-15 miljoonan kaupungissa oli haastavaa olla pukeutumatta kuin kaikki muutkin, mutta se oli päämääränä. Siksi siihen aikaan ei löytynyt normaaleja vaatteita. Kaikessa oli jotain mystistä bling-blingiä. Ajattelin, että ei, kenelläkään muulla ei ole vain mustaa. Mutta uskaltaa olla erilainen, tehdä asioita, jotka rikkovat kirjoittamattomia normeja vastaan, laulaa kadulla itsekseen ilman, että joku ajattelee, että pitäisi soittaa apua – siinä voisimme olla vähän parempia. Kun Kiinassa seisoo lavalla ja pyytää yleisön joukosta vapaaehtoisia, ryntää sinne heti sata ihmistä ja yrittää ehtiä lavalle ensimmäisenä.
Kun tekee jotain uutta ja odottamatonta, syntyy aivoissa uusia jälkiä ja yhteyksiä, ja se antaa meille hassuja muistoja, joille voimme hymyillä.
Olemme oikeastaan aika kateellisia,kontrolliriippuvaisia pelkureita. On ihme, että olemme maailman onnellisimpia.