Peltsin ja Osmon jalanjäljissä

Ei liene kotitaloutta, jossa ei Peltsin ja Osmon koskettavia seikkailuja olisi seurattu alkuvuodesta. Eikä kahvihuonetta, jossa heistä ei olisi puhuttu. Ihaillen, ylistäen ja huokaillen. Ja aivan syystä. Ehkä myös seikkailunsa on saanut omaan elämään ja vanhemmuuteen peilaamaan, innostumaankin. Saanut suunnittelemaan kesän retkiä ja seikkailuja. Hienoa on kyllä ollut seurata hypetystä kaksikon ympärillä.

Osmo on upea ja sinnikäs kaveri. Hänen kanssaan ei olla piilouduttu Downin syndroman taakse vaan on siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi tehty asioita, kannustettu ja opetettu. Isä ja poika yhdessä. Ja juuri nämä seikat: kehitysvammainen poika, hänen taitonsa ja sitkeytensä, positiivinen asenteensa, isän ja pojan yhteinen tekeminen, heidän keskinäiset hellyydenosoitukset ja luonnossa liikkuminen, ovat nousseet otsikoihin ja keskusteluiden keskiöön, ihastelun kohteeksi. Jälleen, aivan syystä.

Peltsi on kertonut, että heidän tavoitteenaan on ollut saada perheitä liikkeelle luontoon. Mikäs sen hienompi tavoite! Sarjassa nähdään mitä hienompia suorituksia, sellaisia kalliolta laskeutumisia ja maastopyörän ajeluita, jotka jäisivät monelta aikuiseltakin tekemättä. Mutta suorituksista huolimatta, Osmolta kysyttäessä parhaimmiksi muistoiksi ja kokemuksiksi nousevat muurahaiset ja isän kanssa vietetty aika, yhdessä tekeminen. Perusasioiden äärellä ollaan. Ja tämä kannustaakin meitä kaikkia juuri näiden perusasioiden äärelle.

Osmo todella kannustaa esimerkillään. Ja hän jos kuka todistaa sen, että kaikki on mahdollista. Hän jaksaa kävellä, kiivetä, pyöräillä, hiihtää. Ja kun ei jaksa, ei jaksa. Silloin syödään lakritsia ja leikitään. Isän kannustavassa ja hellässä huomassa.

Kehitysvammaisen nuoren miehen äitinä olen tuota polkua kulkenut. Opettanut pyöräilyn ja hiihdon, retkeillyt ja vienyt paikkoihin, välittämättä ennakkoasenteista ja asiantuntijoidenkin epäuskoisista sanoista. Tiedän, että aikaa ja vaivannäköä se vaatii.

Kehitysvammaisen nuoren miehen äitinä olen tuota polkua kulkenut. Opettanut pyöräilyn ja hiihdon, retkeillyt ja vienyt paikkoihin, välittämättä ennakkoasenteista ja asiantuntijoidenkin epäuskoisista sanoista. Tiedän, että aikaa ja vaivannäköä se vaatii. Tiedän myös, että kaikilla ei sitä ole; ei aikaa, ei voimavaroja. Varsinkaan jälkimmäistä. Vanhemmuus toisinaan koettelee ja vie voimavaroja. Heille täältä huutelenkin: ei tarvitse olla! Ei tarvitse lähteä yönylivaellukselle. Ei tarvitse pyöräillä kilometritolkulla. Ei tarvitse.

Mutta samaan hengenvetoon muistutan, että yhdessä tekeminen kannattaa aina. Luontoon lähteminen kannattaa aina. Eväät reppuun ja poluille. Tai vaikka lähimetsään takapihalle. Luonto, ne tärkeät eväät, liike ja yhdessäolo ilman mitään ylimääräistä ärsykettä tekevät hyvää niin aikuiselle kuin lapselle, ihan jokaiselle. Ja ihmisten välisille suhteille. Kun yhdessä kuljetaan, ihmetellään ja koetaan.

Jokainen lapsi on oman elämänsä Osmo: osaava, pystyvä, innostuva, heittäytyvä ja ihmettelevä. Ja ennen kaikkea Tärkeä. Jokainen vanhempi on oman elämänsä Peltsi: kannustava, rakastava, tukeva ja lapseltaan oppiva. Ja tärkeä. Yhdessä pääsevät yhdistäviin, virkistäviin, palauttaviin ja muistoreppua kasvattaviin kokemuksiin lähtiessään pihalle, luontoon, poluille. Juuri oman näköisiinsä ja kokoisiin seikkailuihin.

Muistorikkaita seikkailuja jokaiselle!