Pieni, pieni torppa ja palaneet kengät
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Saamme oleskella pienessä torpassa kylässä, jota Paraisilla kutsutaan "Leivåksi" (Levo). Siellä on huone ja keittiö. Keittiössä on puuhella, klaffipöytä, tuoleja ja tiskipöytä (nykyään myös pieni sähköliesi). Kammarissa on niin sanottu pönttöuuni ja siellä on tilaa kahdelle sängylle, kaapille ja pienelle kirjahyllylle. Siellä on myös melko uusi eteinen, jossa on jääkaappi.
Kun isäni syntyi, hänen isänsä työskenteli Loskarnäsin/Levon sahalla. Perheeseen kuului äiti, isä ja joukko lapsia. Isä on kertonut, että he asuivat Levossa torpassa, jossa oli yksi huone. Joku isäni veljistä kävi koulua siellä lähistöllä, ehkä Levon koulussa? Yksi heistä sai opettajattarelta napilliset kengät, koska opettajattaren sydän paloi köyhien lasten koulutuksen puolesta. Pienelle pojalle oli hieman kiusallista kävellä naisten kengissä, mutta hädän hetkellä ei ollut muita vaihtoehtoja. Hän joutui kumartamaan kauniisti ja kiittämään, sillä kiittämättömyys ei ollut sallittua. Eikä hän halunnut kulkea paljain jaloin.
Fyysinen kurittaminen kuului tavallisiin kasvatusmenetelmiin tuohon aikaan. Saattoi saada korvapuustin avoimella kädellä pienemmästäkin rikkeestä. Ohimon ja niskan herkistä hiuksista tukistettiin, jostain kohtaa, missä se sattui kunnolla, ehkä siksi, että kieltäytyi tekemästä jotain tehtävää tai oli "ruma suustaan". Saattoi joutua vetämään housut alas ja saamaan läimäytyksiä takapuolelle kädellä tai "Koivuniemen herralta" joka oli kapea, karkea koivunoksa, joka kirveli muutaman lyönnin jälkeen. Vielä minun ollessani pieni, 1950-luvun lopulla, koivunoksa odotti uunin päällä varoittavana esimerkkinä siitä, mitä voisi odottaa, jos olisi "tyhmä". Isäni lapsuudessa se ei ollut vain varoitus, vaan oksa, vyö, nyrkki, opettajan karttakeppi ja äidin peukalon kynnen näpäytys olivat päivittäisessä käytössä. Jota rakastaa, kurittaa, sanottiin. Siten väkivalta oli oikeutettua. Sehän oli kirjoitettu Raamattuun!
Kerran koulupoika pissasi kenkiinsä. Peläten nuhteita poika pisti kengät hellalle kuivumaan. Tuohon aikaan kengät olivat nahkaa, ja nahka ei pidä kuumuudesta. Kengät paloivat ja tulivat käyttökelvottomiksi. Isä sai tietää asiasta, raivostui ja poika sai selkäsaunan. Häpeä oli suuri, mitä opettajatar sanoisi? Tuohon aikaan opettajat olivat arvossaan heti papin jälkeen. Ja kengät olivat kalliita. Poika "Leivåsta" oppi läksynsä - ohjaamaan virtsasuihkun oikein.
Kerran koulupoika pissasi kenkiinsä. Peläten nuhteita poika pisti kengät hellalle kuivumaan. Tuohon aikaan kengät olivat nahkaa, ja nahka ei pidä kuumuudesta.
Isä kävi neljä vuotta koulua, suurimman osan luokista nykyisessä Ankkuritalossa. Silloin sitä kutsuttiin "Forsensiksi". Siellä sai sormille karttakepillä, jos ei osannut kertotaulua tai muuten käyttäytyi sopimattomasti. Useimmat oppivat kuitenkin "lukemaan krokonäsaa" ja "tavaamaan krokonavaa" sekä kirjoittamaan mustekynällä ja laskemaan plus-, miinus-, kerto- ja jakolaskuja. He oppivat ehkä kunnioittamaan aikuisia ja tottelemaan auktoriteetteja. Nyt olemme sitä mieltä, että rangaistusmenetelmät olivat kauhistuttavia. Usein tapahtui suoranaista lasten hyväksikäyttöä, sekä kotona että koulussa.
Köyhyys oli käsin kosketeltavaa työläisten keskuudessa eikä lapsia juuri hemmoteltu. Oli selviydyttävä, ja isäni kahdeksasta sisaruksesta seitsemän eli aikuisikään. Mikä tarkoittaa sitä, että olemme sitkeää sukua, me Viktorin ja Olivian jälkeläiset. Kaikilla meillä on ainakin ollut omat kengät.
Ajatella, jos se pieni, pieni torppa, jonka puuhellaa juuri lämmitimme, oli juuri se pieni torppa ja juuri se hella, jolla opettajattaren kengät paloivat ja jossa isoäiti Olivia keitti "leipäressua" lapsille? Pidän siitä ajatuksesta.
Toivotan teille mukavaa syksyä ja kuivia, lämpimiä jalkoja! Olkaa kilttejä toisillenne!