PISA-tulosten heikentyessä vika ei ole lapsissa
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Kun PISA-tulokset julkaistiin ja kävi ilmi, että ne olivat jälleen laskeneet, olimme nopeita osoittelemaan syyllisiä. Keskustelu keskittyi pitkälti virheiden etsimiseen niin koulusta kuin opetussuunnitelmastakin. Ei kestänyt kauan, ennen kuin kuultiin toteamuksia siitä, että ennen opetus oli parempaa, vaatimustaso on laskenut ja lapset eivät enää jaksa nähdä vaivaa. Mutta entä jos meidän pitäisi ensin nostaa katse luokkahuoneesta ja katsoa itseämme peiliin?
Lapset eivät elä erillisessä maailmassa, päinvastoin. He kasvavat siinä yhteiskunnassa, jonka me aikuiset olemme rakentaneet. Heidän käyttäytymisensä, kielenkäyttönsä ja keskittymiskykynsä muovautuvat sen perusteella, mitä tapahtuu keittiönpöydän ääressä, vapaa-ajalla ja puhelimen ruudulla. Siksi keskustelu oppimistuloksista jää liian yksinkertaiseksi, jos se koskee vain sitä, mitä opettajien pitäisi tehdä toisin.
Sanomme, että lasten pitäisi lukea enemmän. Mutta kuinka usein he näkevät meidän aikuisten pitävän kirjaa kädessämme?
Sanomme, että lasten pitäisi lukea enemmän. Mutta kuinka usein he näkevät meidän aikuisten pitävän kirjaa kädessämme? Olemme huolissamme heidän keskittymiskyvystään, samalla kun emme itse tahdo kestää viittä sekuntia tylsyyttä ilman, että tartumme puhelimeen. Keskeytämme keskusteluja tarkistaaksemme, mitä puhelimessa tapahtuu, ja selaamme näyttöä samalla, kun joku yrittää kertoa meille jotain tärkeää. Mitä opetamme lapsille tarkkaavaisuudesta? Mitä opetamme heille keskittymisestä ja asioiden asettamisesta tärkeysjärjestykseen?
Vaadimme lapsia käyttäytymään hyvin, osoittamaan kunnioitusta ja jättämään kiusaamisen sikseen. Samaan aikaan sosiaalisessa mediassa näkee kaikkein vastenmielisintä ja alkeellisinta käytöstä, kun aikuiset ihmiset pilkkaavat, epäilevät ja tuomitsevat ihmisiä, joita eivät ole koskaan tavanneetkaan. Lapset näkevät, miten puhumme toisistamme ja toisillemme, eikä näky ole kaunis. Saarnamme painavat hyvin vähän, jos oma käyttäytymisemme viestii aivan muuta.
On helppoa siirtää vastuu muualle. Koulunhan pitäisi opettaa lapsille käytöstapoja! Yhteiskunnanhan pitäisi asettaa rajat! Jonkunhan pitäisi saada heidät laskemaan puhelimet käsistään! Tällaisissa kommenteissa vähättelemme omaa vastuutamme. Löydämme nopeasti syntipukkeja, mutta vältämme kysymyksen siitä, mitä meidän itse pitäisi muuttaa.
Lähtökohtana on tietenkin, että koululla tulee olla riittävät resurssit, työrauha ja mahdollisuus tukea jokaista oppilasta. Tiedämme, että kaikilla lapsilla ei ole samanlaisia lähtökohtia, ja perheiden on saatava apua silloin, kun omat voimavarat eivät riitä. Yhteinen vastuu on tärkeä asia, mutta sen taakse ei voi piiloutua eikä sitä voi käyttää tekosyynä oman vastuun välttelyyn.
Emme voi vaatia seuraavalta sukupolvelta keskittymiskykyä, huomioon ottamista ja sinnikkyyttä, jos emme itse ole valmiita samaan.
Yhteiskunta ei myöskään ole jokin ulkopuolinen toimija. Yhteiskunta olemme sinä ja minä. Me kaikki. Me olemme ne aikuiset, joita lapset kohtaavat arjessaan. Emme voi vaatia seuraavalta sukupolvelta keskittymiskykyä, huomioon ottamista ja sinnikkyyttä, jos emme itse ole valmiita samaan. Ja ei, toteamuksella ”minun nuoruudessani asiat olivat toisin” ei ole sijaa tässä keskustelussa. Silloin oli silloin ja nyt on nyt. Nykyinen yhteiskunta on monin tavoin aiempaa monimutkaisempi, ja juuri siitä todellisuudesta meidän on lähdettävä liikkeelle.
Kaikki alkaa arjesta. Siitä, että laittaa puhelimen pois, kun lapsi puhuu. Siitä, että luetaan yhdessä, vaikka lapsi osaisikin jo lukea itse. Siitä, että pitää kiinni rajoista protesteista huolimatta. Siitä, että puhuu toisista kunnioittavasti ja osaa pyytää anteeksi epäonnistuessaan. Siitä, että näyttää, kuinka aikaa ja vaivaa vaativat asiat voivat tuottaa iloa. Meidän täytyy myös uskaltaa näyttää, että ponnistelemme silloin, kun jokin on vaikeaa, emmekä luovuta heti tai etsi oikotietä. Eikä vanhemmuus todellakaan ole helppoa. Tulee hetkiä, jolloin se on vaikein tehtävä, jonka koskaan saamme. Miten löytää tasapaino rajojen asettamisen ja vapauden antamisen välille? Mistä tietää, milloin tekee oikein ja milloin väärin?
Palataan siis siihen, mistä aloitimme. Kun PISA-tulokset heikentyvät, vika ei ole lapsissa. He yrittävät löytää paikkansa siinä maailmassa, jonka me olemme heille rakentaneet ja jossa me olemme heidän esikuviaan. Jos haluamme heidän lukevan, kuuntelevan ja pysähtyvän ajattelemaan, meidän on aloitettava itsestämme. Meidän aikuisten vastuulla on olla lapsille hyviä esikuvia, eikä se ole vastuu, jonka ohi voi vain huolettomasti selata.
Paraisten päättäjille on tarjottu mahdollisuus avata sitä, mitä kaupungissa tapahtuu lukemattomien poliittisten kokousten aikana ja niiden välillä. Jokainen puolue kirjoittaa vuorollaan kolumnin.