Rakkaus Portugaliin sai Johannan jäämään

Johanna Borg on asunut monissa maissa siitä lähtien, kun hän 17-vuotiaana lähti Paraisilta Espanjaan.

Johanna Borg on asunut runsaat viisi vuotta Lissabonissa Portugalissa. Vuonna 1999 hän muutti Paraisilta ensimmäisen kerran. Silloin hän oli 17-vuotias ja muuttokuorma kulki Espanjan Aurinkorannikolle, jossa Borg kävi lukukauden ruotsinkielistä lukiota. Sen jälkeen hän on asunut yhtäpainoa Espanjassa, Ruotsissa, Argentiinassa, Suomessa ja Portugalissa.

– Rakastuin kerta kaikkiaan Lissaboniin, kun olin täällä ensi kertaa lomalla noin kuusi vuotta sitten. Aluksi olin täällä viikon talvella, sitten tulin takaisin ja vietin koko kesäloman täällä. Siihen aikaan asuin Helsingissä, jossa olin työssä ja todellakin viihdyin aika hyvin, mutta minun ja Lissabonin välillä kolahti niin voimakkaasti, että minun oli ”pakko” kokeilla täällä asumista, Borg kertoo.

– Rakkaus uuteen kotimaahani on saanut minut jäämään tänne. Alusta asti olen tuntenut olevani täällä enemmän kotonani kuin missään muussa maassa, jossa olen asunut!

Mitä kaipaat Paraisilta?

– Itsestään selvien eli perheen ja lapsuudenystävien (jotka tosin eivät enää asu Paraisilla) lisäksi kaipaan joskus Suomen turvallisuutta, ennen kaikkea taloudellista. Suomessa pidetään aika hyvin huolta – jos jokin menee vinoon, aina saa apua. Täällä seisotaan vähän enemmän omilla jaloilla. Jos jäisin työttömäksi esimerkiksi, en voisi jäädä tänne, en yksinkertaisesti selviäisi taloudellisesti.

– Lasten saaminen Portugalissa on taloudellisesti aika raskasta, minulle se olisi mahdotonta. Ei saa mitään lapsilisää – jos haluaa lapsia, pitäisi olla rahaa säästössä.  Keskipalkka Portugalissa on alle 1000 euroa kuukaudessa ja elinkustannukset eivät ole kovin alhaiset. Äitiysloma on sitä paitsi lyhyt, noin viisi kuukautta, niin että on oltava joku isovanhempi, joka on halukas ottamaan lapsen päiväsaikaan hoitoonsa sitten, kun vanhempien täytyy palata takaisin työhön. Päivähoitopaikka maksaa. Onneksi nämä asiat eivät ole ajankohtaisia minulle, niin että niitä en murehdi. Mutta monille muille voin ajatella tämän olevan todellinen pulma.

Voitko ajatella muuttavasi taas takaisin Paraisille?

– En. Viihdyn pikku kaaoksen ja pienen suttuisuuden keskellä, ja monien ihmisten ympäröimänä. Parainen on vähän liian autio minun makuuni. Mutta olen ylpeä kotipaikastani, ja on hauskaa tuoda eteläeurooppalaisia vierailulle Paraisille. He näkevät asiat, joita olen aina pitänyt itsestäänselvyyksinä: rehevän vehreyden kesällä, monet eri sienet metsässä, sen luksuksen, että niin monet omistavat veneen, ehkä jopa oman kesäpaikan.

Miten pidät yllä yhteyksiä kotikulmille?

– Puhtaasti ammatillisesti olen yhteydessä Suomeen päivittäin. Työskentelen Fasada Incomingilla – matkatoimistossa, joka Espanjassa ja Portugalissa tuottaa ja myy matkapalveluja Skandinavian matkatoimistoille. Käyn kotona kerran tai pari vuodessa, silloin kun minulla on lomaa. Olen yhteydessä vanhempien ja parhaiden kaverien kanssa jonkun kerran viikossa. Onnekseni minulla on paras ystävä, joka rakastaa Lissabonia yhtä paljon kuin minä, niin että hän tulee käymään luonani pari kertaa vuodessa. Vanhempani, jotka ovat eläkkeellä, ajavat tänne autolla kerran vuodessa ja viipyvät jonkun kuukauden. Sitten luen Hufvudstadsbladetia verkossa ja saan pinon suomalaisia muotilehtiä joka kerta, kun joku kotoa tulee käymään. Niin että kotiseutu on valtava osa arkipäivääni edelleen.

Viikolla toimistotyö vie aikani.

– Meitä on vain kaksi Lissabonin konttorissa. Minulla on onnea, kun saan tehdä työtä Kristinin kanssa, yhden parhaista ystävistäni. Hän on kotoisin Ruotsista. Tapaan usein kavereita töitten jälkeen. Luonnollisista syistä täällä seurustellaan enemmän ulkosalla tai kahviloissa ja ravintoloissa kuin kotipuolessa, jossa usein on niin, että tavataan kotona ja esimerkiksi katsotaan elokuvaa. Koska minulla on koira, teen paljon pitkiä kävelyretkiä ja hengailen puistoissa muiden koiranomistajien kanssa viikonloppuisin. Lämpimänä aikana vuodesta teen retkiä rannalle ja kun minulla on lomaa, matkustan mielelläni Portugalissa. On paljon nähtävää!

– Arvostan elämän tuntua täällä. Että ihmiset juttelevat toistensa kanssa joka päivä, kadulla, ruokakaupassa. Että ihmiset eivät pelkää sekaantua muiden elämään, vaan ovat avoimesti uteliaita. Jos he ihmettelevät jotain, niin he kysyvät.

– Tunnen kaikki naapurini kotikadullani, tiedän vähän heidän tarinastaan, tiedän mitä he suunnittelevat laittavansa lounaaksi ja mitä vaivoja heillä on. Tiedän jopa, miltä heidän alusvaatteensa näyttävät, koska Portugalissa pyykit useimmiten ripustetaan naruille ikkunan ulkopuolelle. Harvoin onnistun kävelemään alas kotikatuani jonkun naapurin puhuttelematta. Jos minulla on äskettäin ollut vieraita, he kysyvät, keitä he olivat ja mitä ruokaa tarjosin. Tällainen voi olla joskus hankalaa suomalaiselle, joka on tottunut tehokkuuteen ja joka usein pitää huolta ajasta ja on täsmällinen, mutta siihen tottuu ja oppii arvostamaan sitä. On aika ihanaa tietää, että naapurit pitävät silmällä.

– Mutta minulta meni pari vuotta tottua hitaisiin kassajonoihin. Kun muutin tänne, uskoin tulevani hulluksi seisoessani ja odottaessani vuoroani kaupassa ja kassahenkilöt kuluttivat aikaa juttelemalla kaikkien asiakkaiden kanssa. Kenelläkään ei vaikuttanut olevan kiire mihinkään. Lompakkoa he alkavat penkoa laukusta vasta, kun myyjä on sanonut hinnan. Sitten etsitään esiin kanta-asiakaskortti jostain sisätaskusta ja kun he jo ovat maksaneet, he hoksaavat, että he ehkä tarvitsevat muovikassin. Jonkin ajan kuluttua oppii, ettei kannata mennä ostoksille, ellei ole vähän ylimääräistä aikaa tai jos on huonolla tuulella. Kärsivällisyys on hyve!

– Ammatillisista rajoistakaan ei olla niin tarkkoja täällä. Tässä yhtenä päivänä minulle soitettiin pankista ja kysyttiin, olinko kiinnostunut ostamaan vakuutuksen heidän kauttaan. Vaikka en ollut vähääkään kiinnostunut, juttelin luurin toisessa päässä olleen miehen kanssa kymmenen minuuttia. Hänellä nimittäin osoittautui olevan kuusi kappaletta koiria, mikä oli mielestäni kiinnostavaa. Sitä, miten päädyimme puhumaan siitä aiheesta, en muista.

Viime vuonna olin lomalla Afrikassa parhaan suomalaisen kaverini kanssa. Kun tulimme kotiin, minulle soitti nainen siitä matkatoimistosta, josta olimme ostaneet matkan. Hän halusi vain soittaa ja varmistaa, että kaikki oli mennyt hyvin. ”Huolestuin vain, kun tiesin sinun matkustavan yksin ystävättäresi kanssa, halusin vain soittaa ja tarkistaa, että olette päässeet turvallisesti kotiin”. Niin että jos Suomessa on vähän taloudellisesti hemmoteltu, niin täällä tuntee itsensä sosiaalisesti melko hoivatuksi.

– Aurinkoa arvostan myös. Että voi maata ruohikolla ja ottaa aurinkoa keskellä talvea, tai syödä lounasta ulkona tammikuussa, se on aika lailla ihanaa!

Marina Saanila, suomennos Tarja-Liisa Mäkelä