Ryijy syntyy solmituista langoista
Ryijyt herättävät tunteita. Osa ihmisistä rakastaa näitä tekstiilejä, kun taas toisten mielestä ne ovat rumanpuoleisia pölynkerääjiä, joista haluttaisiin päästä eroon.
Siitä huolimatta ryijyillä on ollut vuosisatojen ajan tärkeä lämmittävä tehtävä. Esteettinen ulottuvuus tuli mukaan vasta paljon myöhemmin.
Sana ”ryijy” juontaa vanhasta skandinaavisesta sanasta ”ry”, joka tarkoittaa nukkapintaista peitettä.
Tarkkaa tietoa varhaisista ryijyistä ei ole säilynyt, mutta uskotaan, että rannikon kalastajat omaksuivat ryijyperinteen viikingeiltä. Ryijy oli käytännöllinen matkavaruste: päivällä se toimi lämpimänä viittana ja yöllä peitteenä. On mahdollista, että nukkapintainen peite jäljittelee taljapeitettä – nahkaa, joka on ommeltu kankaaseen.
Miten ryijy syntyy
Perinteisesti ryijyt ovat olleet suuria peitteitä, seinätekstiilejä tai istuinalustoja, mutta nykyään valmistetaan myös pieniä ryijyjä myös muihin tarkoituksiin kuin seinän koristamiseen.
Ryijyt on perinteisesti valmistettu kangaspuilla. Pohjakankaana voitiin käyttää villalankaa tai kudottuja ja leikattuja räsymattoja.
Nukat solmitaan loimilankoihin, ja nukkarivien väliin kudotaan pohjakudos. Tavallisesti yhteen loimilankaan solmitaan 3–4 nukkaa. Eri väriset langat luovat vivahteikkaan väripinnan. Nukat valmistetaan yleensä villalangasta. Ryijyjä tehdään myös solmimalla nukat valmiiseen pohjakankaaseen.
Nukat ommellaan säkkikankaaseen tai valmiiseen pohjakudokseen. Jotta nukoista tulisi samanmittaisia, käytetään uritettua mittatikkua, jonka ympärille lanka kierretään. Lankanippu ommellaan kiinni pohjaan ja leikataan auki uran kohdalta.
Kun ryijy on valmis, nukat voidaan leikata tasaisiksi saksilla ja viivaimen avulla.
Perinteen tausta ja historia
Ensimmäiset vahvistetut tiedot ryijyistä Suomessa sijoittuvat 1400-luvun puoliväliin, jolloin tiedetään Hämeen linnan päällikön, Olof Nilssonin, omistaneen ryijyn.
Ryijyjä valmistettiin vuodepeitteiksi linnojen omissa työpajoissa tai kruunun tiloilla työskentelevien ammattikutojien toimesta. Linnassa ja kartanoissa oppinsa saaneet levittivät taitoa ympäröiviin seutuihin. Sieltä ryijy levisi porvariskoteihin ja edelleen talonpoikaisiin koteihin.
Varhaisimmat ryijyt olivat tiheäloimisia ja hyvin lämpimiä. Ryijyä käytettiin siten, että nukkapinta oli nukkujaa vasten ja sileä pohjakangas ylöspäin. Varakkaammissa kodeissa molemmat puolet olivat nukitettuja: toinen lämmitti ja toinen koristi huonetta.
Kun ryijystä tuli koristeellinen päiväpeite ja myöhemmin seinä- tai lattiakoriste, toinen puoli jäi jälleen sileäksi.
Ryijyjen aiheet on todennäköisesti otettu muista aikakauden tekstiileistä. Kuvioita ei kirjattu mihinkään, vaan ne siirtyivät tekijältä toiselle ulkomuistista, kuten oli tuolloin tapana.
Syntyi myös paikallisia kuvioita ja värikokonaisuuksia, kuten Ebba Ahlbäckin Karjalohja-ryijy.
Ryijyjä kutoivat talojen emännät ja tyttäret, mutta tarvittaessa myös ammattimaiset ryijykutojat.
Ryijyjen kulta-aika sijoittui 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkupuolelle.
Ryijy kuului tyttären myötäjäisiin
Hääpari vihittiin vihkiryijyllä, ja vihkimyksen jälkeen ryijyä käytettiin peitteenä. Koska kyseessä oli tärkeä tapahtuma, ryijyistä haluttiin tehdä mahdollisimman kauniita. Tyypillinen vihkiryijy on värikäs ja täynnä symboleja, kuten onnea tuovia lintuja, suojelevia ristejä ja elämänpuusta, jonka uskottiin tuovan perheelle onnea.
Vihkiryijyjä käytetään yhä, ja monissa seurakunnissa on vihkiryijy, joka otetaan esiin vihkiseremoniaa varten.
Taiteilijoiden kiinnostus herää
Ryijyperinne oli vaarassa kadota, kun pumpulipeitteet alkoivat syrjäyttää ryijypeitteitä. Kansallisromantiikan aikana 1900-luvun alussa taiteilijat alkoivat kiinnostumaan ryijyistä.
Akseli Gallen-Kallela suunnitteli yhden Suomen tunnetuimmista ryijyistä, ”Liekin”, joka kuului Suomen paviljongin sisustukseen Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Ryijy oli jugend-tyylinen eikä kuva ollut symmetrinen. Hän loi tietä vapaammin muotoillulle ryijylle.
Ryijybuumi
Vanhoja ryijymalleja kerättiin ja julkaistiin kirjoissa ja lehtiartikkeleissa. Ryijyjen malleja ja ohjeita julkaistiin useissa lehdissä ja erillisissä mallivihkoissa.
Ryijyjen postimyynti kasvoi räjähdysmäisesti 1920–1930-lukujen vaihteessa. Ryijyn solmimisen piti olla helppoa.
Valmiita ryijypaketteja kaikkine tarvikkeineen sai tilata kotiin. Oma anoppini oli intohimoinen ryijyharrastaja. Hän tilasi ryijyvihkoja Ruotsista, kopioi mallit ja ryhtyi töihin.
Näin syntyi 1950-luvulla myös ryijymatto ”Borggård” – matto, joka koristaa nykyään tämän kirjoittajan lattiaa.
Ryijy – laskussa vai nousussa?
1900-luvun loppu merkitsi ryijylle uutta vaihetta. Monilla ei enää ollut tilaa suurille seinäryijyille, mutta pienet ryijyt sopivat myös pieneen asuntoon.
Ryijy on osoittautunut uusiutumiskykyiseksi. Sekä harrastajat että ammattilaiset ovat löytäneet uusia ilmaisumuotoja, kuten tuoliryijyt, graffitiryijyt ja lankapalloista tehdyt pikseliryijyt.
Uudet ilmaisutavat ovat tuoneet ryijyn myös nuorempien sukupolvien tietoisuuteen. Myös vanhat isoäidin ryijyt puhuttelevat jälleen nuorempia.