Suljetut ovet

Tämä kolumni ei ole kritiikkiä. Tämä kolumni kertoo liottelusta mutta todetusta faktasta. Taide ei ole ollenkaan siitä kiinni, jos on lahjakas tai osaa maalata kauniita maalauksia. Taide on siitä kiinni, jos sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja että tekee kovaa työtä. Taide on kiinni liiketoiminnassa ja kontakteista. Taide on kiinni siitä, jos pystyy vakuuttamaan, löytämään oikeat sanat ja flirttailemaan.

Tunnen taiteen keräilijöitä eri puolilla maailmaa, minua edustetaan galleriassa Kanadassa, minua on haastatellut eri lehdet, minut löytää nettisivuilta ja -kaupoilta, minun taiteeni on vaatteilla, asusteilla, koruilla, seinämaalauksilla, you name it.

Mutta tällä ei ole mitään merkitystä, koska se mikä merkitsee eniten on, että minulla ei ole taidealan koulutusta, paperi, joka näyttää, että olen oikea taiteilija. Tämä tarkoittaa, että suomalaiset instituutiot ei voi tueta minua tai edes laskea minut suomalaiseksi taiteilijaksi yhden paperin takia. Voisin tietty hakea yhteen ”isoon taidekouluun” Suomessa ja opiskella taidetta yli viisi vuotta. Huvittaako se? Ei. Ei auta, että juoksen innokkaasti galleriasta toiseen näyttämään portfolioani, koska nykypäivänä galleriat haluavat itse löytää taiteilijansa. Suomessa kaikki ovet ovat suljettua korkeammalla tasolla. Se saa minut voimaan pahoin, surulliseksi ja pettyneeksi.

Neljän vuoden aikana loin taidetta melkein 24/7. Vuorokaudet itsessään olivat taidekokeiluja. Loin taidetta vapaasti, ilman taiteen tai taidemarkkinan sääntöjä. Kunnes eräänä päivänä tuntui kuin minua olisi lyöty naamaan: ”Oletko ajatellut hakea tänne? Oletko ajatellut hakea sinne?”. Se kuulosti hyvältä idealta ja joltain mitä pitäisi kokeilla. Vastauksen, jonka sain oli: ”Ei, ei, ei. Tämä ei ole sinulle”. Toisin sanoin he halusivat kertoa minulle, että koska menin ulkomaille, sinne olisi pitänyt jäädä. Sama juttu tapahtui Victoria Åbergille ja Anita Snellmanille, tietääkö edes kukaan tänä päivänä ketkä nämä suuret suomalaiset taiteilijat ovat? Minä vietin puoli vuotta ranskalaisessa taidekoulussa. Se, mitä pelkäsin, tapahtui. Taidekoulu vei kaiken inspiraation ja luovuuden. Se rakensi seiniä minun ympärilleni. Pahinta on se, ettei edes todistus sieltä riittänyt, vaan on pakko olla viiden vuoden koulutus ja suomalainen.

Joskus, kun tunnen itseni nostalgiseksi, otan esiin vanhoja vihkoja, taideteoksia ja piirustuksia, jotka olen piilottanut yhteen ateljeen nurkkaan. En ole kyllä ollut laiska viime vuosina, sen todistaa määrä julkaisuja Instagramissa. Mitä jos oikea ajankohta ei vaan vielä ole tullut.

En odota, että minusta tulisi tähti yhden yön yli, vaan toivon lukuisia projekteja, yhteistyötä ja ymmärrystä. Emme ole kaikki samanlaisia, ja se että me olemme valinneet eri teitä, tekee meistä ainutlaatuisia: sinä olet sinä ja minä olen minä. ”Et saa antaa periksi” on jotain, mitä saan usein kuulla. En ole antanut periksi, olen väsynyt vastavirtaan kävelemiseen. Minulla ei ole voimia jäljellä.

Siinä tatuoiminen on tullut mukaan. Vaihdan vaan paperin ihoon, maalausvärit musteeseen. Asiakkaitten ilo näkyy heti, ja heillä on mukana taideteos loppuelämän. Mitä enempää voisi odottaa? Tatuoiminen tuo lukuisia projekteja, yhteistyötä. Ei kysytä todistuksia ja suomalaisena tatuoiminen Pariisissa nähdään rikkautena.

Sandra Wallin/Sandy Bee

Vapaan taiteen uranuurtaja, tatuoija, Pariisi-Parainen

Käännös: Linn Turkki