Tyhjä paperi
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Kuulun niihin, jotka ovat oppineet kirjoittamaan kynällä paperille. Meillä ei juuri ollut vaihtoehtoja. Pienenä kirjoitin, piirsin ja leikkasin, kaikki pyöri paperin ympärillä, jossain muodossa. Kirjoitin pitkiä tarinoita omalla tavallani, lukukelvottomia muulle maailmalle. Ne olivat tekstejä sille hetkelle, kun ne oli kirjoitettu, en itsekään enää tiennyt, mistä ne kertoivat.
Mutta seuraavalle paperille, ihan mille tahansa syntyi taas uusia tarinoita, uusia runoja, lauluja, yhtä ohikiitäviä kuin pilvet, jotka vaelsivat taivaalla. Unohdettuja heti kun ne oli kirjoitettu.
Paperia sain kaupasta, jossa asuimme ja jossa äiti ja isä työskentelivät. Siellä oli ohutta paperia, melkein läpinäkyvää kuin silkkipaperi, voipaperia, joka oli yhtä läpikuultavaa mutta jämäkämpää, ja jotain, jota kutsuttiin makulatuuripaperiksi. Yksikään näistä ei sopinut vesivärimaalaukseen, niistä tuli vain märkiä ja ryppyisiä.
Vahavärit toimivat paremmin. Ehkä joku muistaa ne kulmikkaat vahaliidut, rasiassa, jossa oli kuva Porvoon tuomiokirkosta? Mutta makulatuuripaperille pystyi kirjoittamaan, ja teinkin pieniä vihkosia omia satujani ja kuvituksiani varten.
Vasta paljon myöhemmin tutustuin oikeaan piirustuspaperiin, isoihin lehtiöihin, joiden sivut oli liimattu reunoista yhteen. Ne piti irrottaa varoen, muuten paperi repesi. Niille oli kuitenkin parempi maalata vesiväreillä, vaikka akvarellimaalaus ei koskaan ollut minun juttuni.
Koulu tuntui aluksi taivaalliselta paikalta – kyniä, liituja, pensseleitä ja paperia… Kunnes tajusin, ettei saanut luoda vapaasti, vaan aiheet määräsi neiti S. Luokassa oli poika, joka myös rakasti piirtämistä. Meitä kutsuttiin luokan taiteilijoiksi.
Koulu tuntui aluksi taivaalliselta paikalta – kyniä, liituja, pensseleitä ja paperia… Kunnes tajusin, ettei saanut luoda vapaasti, vaan aiheet määräsi neiti S. Luokassa oli poika, joka myös rakasti piirtämistä. Meitä kutsuttiin luokan taiteilijoiksi. Välitunnit olivat pahimpia, koska olin uusi, "outo" ja en ollut kasvanut kylän muiden lasten kanssa ja kaikki tietävät, mitä siitä seuraa, kun on "vääränlainen".
Mutta, olin löytänyt oman koloni, jossa olin hyvä. Minusta tulisi taiteilija, kun kasvaisin. Niin kirjoitin myös Ystäväni-kirjoihin. Muut tytöt kirjoittivat, että he halusivat ”äidiksi”... Olin ihan mahdoton keksimään tarinoita. ”Villissä fantasiassa” oli äitini mukaan jo liikaa, ja hän pudisteli päätään. Mutta ainekirjoituksesta tuli uusi ilmaisutapani. Piirtäminen pysyi silti mukana, piirsin myös oppitunneilla koko kouluajan, se oli keino keskittyä kuuntelemaan.
Opettajakunta ei siihen aikaan tuntenut mitään ”kirjaindiagnooseja”, joten levottomuuteeni ja ajatusteni harhailuun ei juuri löytynyt ymmärrystä. Mutta olin hyvä kirjoittamaan. Ja piirtämään. Ja selvisin koulusta, kaikesta huolimatta.
Etten sitten koskaan ryhtynyt taiteilijaksi, johtui osin huonosta itsetunnosta ja osin siitä, että siihen aikaan lapsia kannustettiin hankkimaan ”oikea ammatti”.
Etten sitten koskaan ryhtynyt taiteilijaksi, johtui osin huonosta itsetunnosta ja osin siitä, että siihen aikaan lapsia kannustettiin hankkimaan ”oikea ammatti”. Minulle sattui kohdalle opinto-ohjaaja, joka kallisti päätään, katsoi silmälasiensa yli ja kysyi, luulinko olevani tarpeeksi lahjakas tullakseni taiteilijaksi. Piirtämistä ja kirjoittamista voisi harrastaa vapaa-ajalla, hän sanoi. No, okei sitten. Päädyin lopulta parin harharetken ja iloisen opiskelijaelämän jälkeen mielenterveyshoitajaksi. Ja äidiksi...
Tyhjä, valkoinen paperi (nykyään myös tietokoneruutu) on minulle yhä mahdollisuus, haaste, pakopaikka, inspiraation lähde, kuin vasta satanut lumipeite edessäni, koskematon pinta, joka houkuttelee leikkiin ja harhailuun. Kaikki on mahdollista, kunhan tussit ovat oikeassa järjestyksessä, kuulokkeissa oikea musiikki (tänään oopperaa, huomenna metallia, ylihuomenna ambientia) ja toivoa voi, että syntyy taidetta.
Eläkkeellä, yli seitsemänkymppisenä, saan leikkiä kirjoittamisen ja piirtämisen kanssa niin paljon kuin huvittaa, kunhan vielä näen ja jaksan. Minulla onhan nyt vapaa-aikaa. Toteuttakaa taiteilijahaaveenne! Eläkää, nauttikaa taiteesta ja kulttuurista!