Urheilu – vakavaa sen olla pitää

Lisäksi Paraisten Piffenin naiset räväyttävät ystävyysottelulla 15.7. ja juhlivat joukkueen 30-vuotista taivalta, mikä takaa sen, että iloiseen ja yhteisölliseen jalkapallotunnelmaan pääsee tällä viikolla myös livenä.

Kun kysyin haastattelussa Piffenin naisten joukkueen entisiltä pelaajilta Marina Alhoselta ja Kati Kalliolta, oliko meininki heti joukkueen perustamisen jälkeen “vakavaa”, sain vastaani hölmistyneet naurunpyrskähdykset ja vastauksen: “totta kai se oli vakavaa – niin se on aina, kun pelataan”.

Tällaiselle kaltaiselleni sunnuntaijumpparille, joka ei ole koskaan harrastanut kilpaurheilua, kysymys oli kai ihan normaali. Ei minulta kukaan kysele, milloin viimeksi kävin Sports Gymissä, ja miksi kukaan olisikaan kiinnostunut. Menen sinne silloin, kun itseäni sattuu huvittamaan ja hiipparoin hiljaisuudessa pois.

Toista se on joukkueurheilussa, kun mukana on koko joukkue. Ryhmähenki luo painetta ja motivoi. Tässä auttaa myös valmentaja, peleistä ja harjoituksista koostuva aikataulu ja selkeä tavoite: voittaa, olla mahdollisimman hyvä. Tietyt, järjestelmälliset puitteet auttavat saamaan itsestä parhaan irti. Ja mikä hitsaakaan ihmisiä paremmin yhteen kuin saman tavoitteen eteen intensiivisesti työskenteleminen!

Tämä johdatti minut pohtimaan psykologian professorin ja maailmankuulun tutkijan Mihaly Csikszentmihalyin ajatuksia. Hänen tutkimuksissaan on selvinnyt, että ihmiset – ainakin amerikkalaiset – ovat onnettomimpia sunnuntaiaamupäivisin. Mistä se voi johtua?

Csikszentmihalyin mukaan se johtuu siitä, että silloin ihmiset ovat kaikkein epätietoisimpia siitä, mitä heidän tulisi tehdä. Arkipäivisin on tarkka ohjelma työpäivissä, lauantaisin taas usein perheen yhteistä ohjelmaa tai kotitöitä, joita ei ehtinyt viikolla tekemään. Sunnuntaisin monilla on edessä se kauan odotettu: täysin ohjelmaton vapaa-aika.

Mutta monille tutkituille tämä ei olekaan sitä onnellisinta aikaa: heidän oman arvionsa mukaan he ovat tuolloin kaikkein tyytymättömimpiä. Heidän mieltään vaivaa tuo nykyajan valinnanvapaudessa tuttu kysymys: mitä tekisin?

Vaikka vapaa-aika – ja kysymys – on ollut odotettu, siitä tulee pelottava, kun mukaan astuvat ihmisen rakkaat ystävät: paineet. Vapaa-aika pitäisi käyttää mahdollisimman hyvin, ja siitä pitäisi vieläpä “nauttia”.

Sama paine vaivaa usein kesäloman viettäjiä: eletään aikaa, jota on odotettu koko vuosi, ja sen pitäisi sitten olla maailman ihmeellisintä.

Jos ei ole kuitenkaan selkeää tavoitetta tai päivien sisältöä, harvoin on selkeää oloakaan!

Tulin ajatelleeksi, että urheilussa ainakin tietää, mitä tehdä ja mihin pyrkiä. Lisäksi tekemiseensä saa yhteisön tuen. Se, että asioilla on tietty aikataulu ja siitä ei voi lipsua, synnyttää ihmiselle myös tunteen, että tekeminen on tärkeää – ja että itse on tärkeä, koska oma poissaolo noteerattaisiin heti.

Urheilussa ei taitaisi pointtia, jos sitä ei ottaisi vakavasti. Se ei olisi silloin urheilua. Vaikka esimerkiksi paraislainen SC Wolvesinkin joukkue on perustettu astetta rennommalla mielellä, niin senkin jäsenet ovat ottaneet alusta asti ylpeydellä, sitoutumisella ja reippaalla tekemisellä – siis asiaan kuuluvalla tositarkoituksella – tehtävänsä.

Urheilu ehkä kiehtoo ihmisiä juuri siksi, että siinä täyttyy Csikszentmihalyin määrittelemät kriteerit tyytyväisyydelle ja flow-tilalle: tarpeeksi selkeä ja vaikea (mutta ei kuitenkaan mahdoton) tavoite, sen luoma intensiivinen uppoutuminen – ja kohtuullisen häiriötön keskittyminen.

Häiriöt eli keskeytykset tai “mitä mä tekisin” -pohdinnat on poistettu urheilun maailmasta sillä, että tavoitteet ja aikataulu ovat kaikille selviä, ja niitä johtaa valmentaja – urheilija voi siis keskittyä tekemiseen, ja olla rajojen sisällä vapaa.