Vuokra-asunnon etsivän itsekehu ei haise

Kaikella kunnioituksella opiskelija-asuntoja kohtaan on todettava, että monet kuitenkin haaveilevat oman asunnon vuokraamisesta. Niin myös minä ja ystävättäreni 90-luvun lopulla, kun olimme uunituoreina ylioppilaina oitis muuttamassa kotoa opiskelemaan – se, mitä lähdimme opiskelemaan ei ollut niin tärkeää, vaan pääasia oli kotoa muuttaminen ja mieluiten niin kauas kuin mahdollista. Emme me niin kovin kauas kuitenkaan päätyneet, vaan matkaa tuli tarkemmin sanottuna reilut 200 kilometriä kotoa länteen.

Iloisessa opiskelukaupunki Turussa hankimme nopeasti vuokrakaksion Uudenmaankadulta Turun keskustasta. Hapuilevalla suomen kielellämme esitimme toiveemme asunnonvälittäjälle, ja muutamaa päivää myöhemmin pidimme yhtäkkiä oman asuntomme avaimia käsissämme – kaksi seikkailunhaluista 19-vuotiasta, jotka eivät koskaan aiemmin olleet asuneet suurkaupungissa. Asunnonvälityksessä ketään ei kiinnostanut, mitä vanhempamme tekivät työkseen, eikä heitä myöskään kiinnostanut lainkaan, mitä opiskelisimme tai minkälaiset varat meillä oli. Kun olimme raapustaneet allekirjoituksemme vuokrasopimukseen ja maksaneet vuokravakuuden, muutimme pussukoinemme ja nyssyköinemme asuntoon. Sitä vastoin kun aikoinaan oli vakuusmaksun palauttamisen aika, oli toinen ääni kellossa. Vuokranantaja oli vakuuttunut, että asunnossa oli ollut isokokoinen ja äkäinen koira, joka oli repinyt kaikki ovenkarmit hajalle ja riehunut seinillä ja lattioilla – meillä, jotka emme koskaan pitäneet asunnossa muita eläimiä kuin kylpyhuoneen vikkeläkinttuisia sokeritoukkia, jotka saimme kaupanpäällisiksi muuttaessamme asuntoon.

Yhdeksänkymmentäluvun lopussa ei ollut mitään ”fancyjä” puhelimia, joilla olisi kuvattu jatkuvasti, ja siten meillä ei ollut kaivaa kuvatodisteita, jotka olisivat osoittaneet seinien tosiasiallisesti näyttäneen aivan samanlaisilta muuttaessamme asuntoon. Kävi kuitenkin niin, että rahan perässä ollut vuokraemäntä sai kunnon opetuksen. Rikkinäinen pistorasia, josta olimme valittaneet sisäänmuuton yhteydessä, oli edelleen korjaamatta – mikä olisi tosiaan voinut aiheuttaa hengenvaaran, kuten huomautimme tuimalle vuokraemännällemme hänen tehdessään tarkastuskierroksellaan muistiinpanoja kaikesta ”tuhotusta”. Vuokraemäntä sai ottaa opikseen ja me, kaksi nuorta opiskelijaa, saimme myös tärkeää elämänoppia. Ei mennyt kauaakaan, kun rahat jo olivat tileillämme.

Nykyään asunnon vuokraaminen ei ole yhtä mutkatonta, mutta toivon mukaan vuokraamiseen voi suhtautua hieman luottavaisemmin. Mutta yksiön vuokraaminen yksityisiltä markkinoilta Turussa – vielä kohtuullisen kävelymatkan päässä yliopistoista – ei ole yhtä helppoa kuin ennen, minkä olen saanut tuta. Asunnot menevät nopeasti, ja jos lisäksi on asettanut jonkinlaisen hintakriteerin, on syytä esiintyä edukseen. Jos vuokranantajiin ei ole entuudestaan kontakteja, on hakijan suitsutettava kuin viimeistä päivää erottuakseen joukosta, sillä yhtä asuntoa saattaa jonottaa viitisenkymmentä ihmistä. Samaten vuokralaisehdokkaan on kyettävä vakuuttamaan vuokranantaja hyvästä maksukyvystään ja oltava valmis vastaamaan sellaisiin kysymyksiin kuin ”Ja mitäs vanhempasi tekevät työkseen?” sekä ”Miten asut tällä hetkellä?” Siinäpä eivät enää riitä yksinkertainen allekirjoitus ja maksettu vakuusmaksu. Takataskusta on pystyttävä onkimaan portfolio, jossa kerrotaan, miten etevä, fiksu, mukava ja kunnianhimoinen opiskelija oletkaan.

Neljännen yrityksen jälkeen onnisti. Tyttäreni sai vuokra-asuntonsa perusteellisen hiillostuksen jälkeen ja kun olimme sopineet kirjallisesti, että me vanhemmat maksamme vuokran, jos nuoren opiskelijan talous pettää. Kaikki ei ollut ennen paremmin – mutta yksinkertaisempaa oli.

Malin Johansson

PK:n toimittaja

Käännös: Helene Helo