Yhdistysvoimaa
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
”Egen härd är guld värd (toim.huom. Suomeksi tämä vastaa lähinnä ”Oma koti kullan kallis” -sananlaskua. Sanantarkka käännös voisi olla ”Oma liesi on kullan kallis”.)
Seinävaatteita, joissa tämä sananlasku komeilee, löytyy varmaan vielä sieltä täältä kodeista, vaikka sellaiset viisaudenlausein koristellut seinävaatteet eivät enää ole muodissa samalla tavalla kuin ennen. Voisi sanoa, että ne eivät enää ole samalla tavalla ”tapetilla”.
Sana liesi on yhtä lailla pois muodista kuin kirjaillut seinävaatteet ja kaipaa ehkä selitystä. SAOB (Svenska Akademins ordbok) antaa seuraavan määritelmän: avoin tulisija, ”äril” (toim. huom. äril on vanha sana uunille); joko vanhemmissa tai alkeellisemmissa oloissa, tai sitten tulisija nimenomaan sen vuoksi, että se ennen vanhaan muodosti perheen kokoontumispaikan.
Yhdistyksen liesi hehkuu silloin, kun jäsenistö palaa innosta yhteisen asian puolesta. Ilman fyysisiä tiloja, joissa voi kokoontua ja syttyä idealleen, on kuitenkin vaikeaa harjoittaa yhdistystoimintaa. Elävä yhdistystoiminta vaatii omat kokoontumispaikkansa.
Liesi tarjoaa siis lämpöä ja kutsuu samalla yhteisöllisyyteen. Onhan se todella kullan arvoista, että on oma paikka maan päällä, lämmin ja tervetulleeksi toivottava liesi, jonka ympärille voi kokoontua, kun syyspimeys laskeutuu.
Tämä pätee mitä suurimmassa määrin myös yhdistyksiin. Yhdistystoiminnassa on pohjimmiltaan kyse kokoontumisesta jonkin idean ympärille – ja itse idea on yhdistyksen varsinainen liesi. Yhdistyksen liesi hehkuu silloin, kun jäsenistö palaa innosta yhteisen asian puolesta. Ilman fyysisiä tiloja, joissa voi kokoontua ja syttyä idealleen, on kuitenkin vaikeaa harjoittaa yhdistystoimintaa. Elävä yhdistystoiminta vaatii omat kokoontumispaikkansa.
Oli kyse sitten urheilusta, partiosta tai marttapiireistä – oma tupa, jossa voi kokoontua, jossa tuoksuu aina samalta, tuntuu samalta, näyttää samalta – se on kullan arvoista. Aina sama tahra tapetissa, sama nariseva tuoli, sama ikkuna, josta vetää, sama kello seinällä, joka näyttää joka kerta yhtä väärin. Ei haittaa, vaikka olisi vähän alkeellista, kunhan on kotoisaa. Kun on näiden ulkoisten puitteiden sisällä mukava olo, on paljon helpompi keskittyä itse ideaan ja tuntea hehku, joka lämmittää ja antaa voimaa – yhdistysvoimaa.
Niiden ylläpito taas merkitsee valitettavasti usein monia harmaita hiuksia ja pitkiä iltoja vastuuntuntoisille aktiiveille – ja mustaa aukkoa yhdistyksen kassassa.
Laajassa saaristokaupungissamme on lukemattomia seurantaloja. Niiden synty on monesti ollut kohokohta yhdistyksen toiminnassa. Niiden olemassaolo luo korvaamattomat toimintaedellytykset monille yhdistyksille. Niiden ylläpito taas merkitsee valitettavasti usein monia harmaita hiuksia ja pitkiä iltoja vastuuntuntoisille aktiiveille – ja mustaa aukkoa yhdistyksen kassassa. Monet yhdistykset pärjäävät ilman omaa taloa, mutta jos kenelläkään ei ole katon alla tilaa tarjota, pärjäävät kovin harvat.
Tässä maassa rakennetaan yhtä ja toista julkisilla varoilla, ja mielellään halutaan tarjota yhdistyksille kokoontumis- ja toimintatiloja erilaisten julkisten rakennusten yhteydessä, kaiken muun ohessa. Samanaikaisesti monet yhdistykset kamppailevat vanhojen talojensa kanssa ja saavat siihen hyvin vähän, jos lainkaan, tukea. Silti juuri vanhat seurantaloja muistuttavat yhdistystalot – paljon enemmän kuin julkisen sektorin rakennuskompleksit – ovat ihmisten sydämissä ja kantavat sekä kulttuuriarvoja että hyödyntämätöntä potentiaalia.
Uskon, että yhteiskuntaan syntyisi paljon kaivattua yhdistysvoimaa, jos julkisia varoja suunnattaisiin nykyistä enemmän yhdistysten omiin taloihin ja aloitteisiin.
Oma liesi voi samalla olla myös jonkun toisen oma liesi. Ja kullan arvoinen monille muillekin.