Saaristossa etäpalvelu ei saa olla uusi palveluraja
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Paraisilla ja saaristossa palvelu ei koskaan ole vain palvelu. Se on myös matka, yhteys, kieli, luottamus, aikataulu ja joskus sääolosuhde. Siksi sosiaali- ja terveyspalvelujen muutoksia ei voi arvioida saaristossa samalla tavalla kuin tiheässä kaupunkiympäristössä.
Varhan palveluverkkokeskustelu koskettaa Paraisten seutua syvältä. Julkisuudessa on kerrottu suunnitelmista, joiden mukaan vuodeosasto, röntgen ja muita palveluja voisi kadota, kun palveluja keskitetään suurempiin yksiköihin. Ymmärrän, miksi palveluverkkoa tarkastellaan. Henkilöstön saatavuus, palvelujen laatu, kustannukset ja väestön ikääntyminen ovat todellisia kysymyksiä.
Mutta juuri siksi on kysyttävä, mitä saavutettavuus tarkoittaa saaristossa.
Etäpalvelut voivat olla hyvä lisä. Ne voivat säästää matkoja, helpottaa yhteydenottoa ja tuoda ammattilaisen lähemmäs silloin, kun kasvokkainen käynti ei ole välttämätön. Digitaalinen palvelu ei siis ole ongelma itsessään.
Ongelma syntyy silloin, jos etäpalvelusta tulee korvike tilanteessa, jossa ihminen tarvitsisi kohtaamista.
Saaristossa verkkoyhteys ei ole sama asia kuin palveluyhteys. Ihminen voi tarvita tulkkausta, kaksikielistä palvelua, avustajaa, kuljetusta, omaisen tukea, fyysistä tutkimusta tai vain sen turvallisuuden, että joku katsoo häntä silmiin ja huomaa, ettei kaikki ole kunnossa. Kaikkea tätä ei voi siirtää ruudulle.
Sote-uudistuksissa puhutaan usein tehokkuudesta. Se on ymmärrettävää. Mutta saaristossa tehokkuutta ei pidä mitata vain sillä, kuinka monta toimipistettä voidaan vähentää tai kuinka moni asia voidaan siirtää verkkoon. Todellinen tehokkuus näkyy siinä, saako ihminen apua ajoissa, oikealla kielellä ja tavalla, joka sopii hänen elämäntilanteeseensa.
Paraisten erityisyys ei ole vain saaristomaisemassa. Se on kaksikielisyydessä, etäisyyksissä, saarissa, lautoissa, vuodenajoissa ja siinä, että arki rakentuu monen yhteyden varaan. Kun jokin yhteys katkeaa, se ei ole vain tekninen ongelma. Se voi olla este hoitoon pääsylle.
Tänä vuonna Saariston rengastie täyttää 30 vuotta. Matkailijalle saaristo näyttäytyy elämyksenä: kauniina reittinä, lauttoina, merituulena ja kesäkohteina. Paikalliselle ihmiselle samat yhteydet ovat arjen perusrakenne. Siksi on tärkeää, että saariston saavutettavuutta ei nähdä vain matkailun vahvuutena, vaan myös palvelujen järjestämisen lähtökohtana.
Jos palveluja keskitetään Kaarinaan, Turkuun tai muualle suurempiin yksiköihin, pitää samalla vastata rehellisesti kysymykseen: miten Paraisten, Nauvon, Korppoon, Houtskarin ja Iniön asukas pääsee palveluun silloin, kun hän ei voi vain avata sovellusta, hypätä autoon ja lähteä?
Tämä koskee erityisesti ikäihmisiä, vammaisia ihmisiä, pitkäaikaissairaita, mielenterveyspalveluja tarvitsevia, omaishoitoperheitä ja kaikkia niitä, joiden toimintakyky, kieli tai elämäntilanne tekee asioinnista hauraampaa. Heidän kohdallaan palvelun siirtyminen kauemmas ei ole pieni hallinnollinen muutos. Se voi muuttaa koko arjen turvallisuuden tunnetta.
Saaristossa hyvä palveluverkko ei tarkoita sitä, että kaikki palvelut ovat kaikkialla. Se voi olla mahdotonta. Mutta se tarkoittaa sitä, että mikään ratkaisu ei jätä ihmistä yksin välimatkan, digitaidon, kielen tai toimintakyvyn kanssa.
Etäpalvelu saa olla mahdollisuus. Se ei saa olla uusi palveluraja.
Jos palveluja uudistetaan, saariston erityisolosuhteet pitää ottaa päätöksenteon lähtökohdaksi, ei jälkikäteen lisättäväksi huomautukseksi. Kaksikielisyys, kasvokkaisen palvelun mahdollisuus, toimivat kuljetukset, selkeä neuvonta ja ihmisen koko palvelupolku ovat osa yhdenvertaisuutta.
Saaristossa yhteys on enemmän kuin tie, lautta tai verkkosignaali. Se on lupaus siitä, ettei ihminen jää liian kauas avusta.