Nuoret urheilijat ja vanhempien rooli – liikkumisen ilo syntyy yhdessä
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Kirjoitan tätä kolumnia +30 asteen helteessä Hollannissa, jossa olemme nuorten toiminnallisen urheilun EM-kilpailuissa. Mukana on kaksi kilpailevaa nuorta ja heidän isänsä. Tästä syntyykin kirjoitukseni ydin: aikuisten rooli lasten liikkumisessa ja tavoitteellisessa urheilussa.
Miten sinä olet mukana lapsesi harrastuksissa? Toiset kannustavat kentän laidalta, toiset hoitavat käytännön tukitoimia taustalla, osa elää kenties omaa kesken jäänytta urheilu-uraansa lapsensa kautta. Tärkeintä on, että olemme läsnä. Aidosti kiinnostuneita.
Vanhempien esimerkki on valtavan tärkeä. Jos me emme arvosta liikuntaa emmekä itse liiku, on vaikea välittää sitä lapsillemme. Siksi haluan rohkaista kaikkia: vaikka oma liikuntakokemus ei olisi ollut paras mahdollinen – ehkä koululiikunta ei innostanut tai jokin laji ei ollut ominta, kannattaa silti antaa liikunnalle uusi mahdollisuus. Lapselle se tarttuu, kun itsekin innostumme liikunnan tuomasta ilosta.
Vanhempien esimerkki on valtavan tärkeä. Jos me emme arvosta liikuntaa emmekä itse liiku, on vaikea välittää sitä lapsillemme.
Liikkumisen ilo on tärkeämpää kuin suorittaminen tai menestys. Huolestuttava ilmiö on, että lasten ja nuorten liikkuminen vähenee vuosi vuodelta. Me aikuiset voimme muuttaa tätä suuntaa. Ottakaa pallo mukaan, lähtekää pyöräilemään tai leikkimään yhdessä – myös silloin, kun sää ei houkuttele. Aina liikunnan ei tarvitse olla kodin ulkopuolella olevaa ohjattua toimintaa, se voi olla ihan arkisia pyöräilylenkkejä.
Tavoitteellinen urheilu on oma maailmansa, jossa vaatimustaso kasvaa. Silloin kodin tuki on entistä tärkeämpää. On opeteltava sietämään pettymyksiä ja menemään harjoituksiin silloinkin, kun ei huvita. Se kasvattaa. Urheilu kasvattaa.
Tällöin ei riitä pelkkä harrastusmaksujen maksaminen. Vanhempien on hyvä olla mukana: kuunnella, kannustaa, kuljettaa, huolehtia oheisharjoitteiden omatoimisesta tekemisestä ja löytää ne oikeat ihmiset nuoren ympärille, sekä luottaa heidän tekemään työhön. Turvallinen, kannustava ympäristö syntyy oikeista ihmisistä lapsen ympärillä.
En tarkoita, että jokaisen pitäisi kilpailla. Mutta jos lapselle tulee mahdollisuus kokeilla kilpaurheilua, sitä kannattaa tukea – ilman painostamista. Lapsi on ensisijaisesti lapsi, ei pieni aikuinen. Tässä kulkee herkkä raja: milloin kannustamme sopivasti, ja milloin vaadimme liikaa.
Täällä mukana olevat isät ovatkin hyviä malliesimerkkejä positiivisen tuen antamisesta lapsen liikunnan harrastamiseen. He kannustavat, halaavat, ymmärtävät, ovat läsnä. Eivät hössötä liikaa, huolehtivat levosta ja ravinnosta. Ovat ylpeitä ja onnellisia omista lapsistaan olematta ylimielisiä ja paineistavia. Antavat minun tehdä työni ja luottavat siihen. Hyvä te!
Ollaan uteliaita ja avoimia, niin kuin lapsemme ovat. Sillä liikunnan ilo syntyy yhteisestä tekemisestä – ja läsnäolosta.
PS: Torilla tavataan! Mitali tuli.