Kiusattu
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Synnyin ”pulskana vauvana”- pulleana ja kaljuna vuonna 1953. Kaikki sukulaiset ihailivat minua ja ihmettelivät, kuinka kunnon vauva olinkaan. Kun isäni näki minut ensimmäisen kerran, olin kolmen kuukauden ikäinen. Hän oli merimies ja pitkällä merimatkalla syntymäni aikaan. Molemmat vanhemmat olivat jo hieman vanhempia, ja velipuoleni oli 16 vuotta minua vanhempi. Minua kerrotaan hemmotellun, ja elin onnellisena pienessä Atun kyläyhteisössä.
Kun olin seitsemänvuotias, meidän täytyi muuttaa, ja vuonna 1960 aloitin Taran koulussa, jossa opettajana oli tant Svea. Hän kutsui minua ”elohopeaksi” (AD/HD?). Luokkatoverini olivat sitä mieltä, että heillä oli oikeus kiusata minua ja vaatia, että hakisin heille karamelleja, koska asuin kyläkaupassa. Lisäksi minulla oli upouusi polkupyörä, mikä koettiin vääryydeksi. Varastin karamelleja ja annoin niitä ”pikkuilkimyksille”, vaihdoin syntymäpäivälahjaksi saamani sadan markan setelin muutamaan viiden pennin kolikkoon, mikä sai äidin raivostumaan. Hän piti minua toivottoman tyhmänä. Mutta kun ne tyypit olivat sanoneet, että kolikot olivat enemmän rahaa kuin yksi seteli, niin… Asia kyllä selvitettiin perusteellisesti, mutta tuskinpa minua arvostettiin enemmän sen jälkeen.
Kerran nuo ”rakkaat lapset” tukkivat tien niin, etten päässyt pyörälläni kotiin sillä vihatussa pyörälläni. Kiersin toista tietä enkä ollut varma, missä olin. Lopulta löysin kotiin, äiti torui minua myöhästymisestä, ja lisäksi olin kastellut housuni. ”Ole reipas ja annan takaisin samalla mitalla!” oli hänen neuvonsa, kun kerroin, mitä oli tapahtunut. Lopetin kertomisen, ja toisena päivänä putsasin pyörän satulan märällä vessapaperilla, kun ”lapsukaiset” olivat sotkeneet sen mudalla. Se ei koskaan tullut kunnolla puhtaaksi, ja sain siitäkin torut. Sekä harjan käteen.
Voisi ajatella, että nuo olivat pikkujuttuja ja että kiusaaminen näyttää nykyään erilaiselta. Se repi silti haavoja seitsemänvuotiaan sydämeeni, ja kaipasin pois. Kuulin parin ”kultamussukan” pohtivan, pitäisikö heidän kutsua minut kotiinsa leikkimään, mutta vanhempi sanoi: ”Ei, hän on niin yksinkertainen”, ja sitten he hyppivät ympäriinsä ja lauloivat ”Yksinkertainen, kaksinkertainen” ja nauroivat. Olin erilainen, uusi paikkakunnalla enkä tuntenut ketään kunnolla.
En ole unohtanut, miltä tuntui se pelko ja nöyryytys vuonna 1960. Olen ehkä antanut anteeksi heille, jotka silloin olivat myös lapsia, mutta en ole unohtanut. He ovat varmasti unohtaneet.
Keväällä muutimme toiseen kylään ja vaihdoin koulua. Serkkuni lapset kävivät siellä myös, ja sain olla rauhassa erilainen. Kesäloma kului, ja aloitin toisen luokan Lilla Malmin -koulussa, mutta ehdin käydä siellä vain kuukauden, kun sain lastenreuman ja olin viisi viikkoa Turunmaan sairaalassa. Sopeuduin, ja kevätlukukaudella olin taas koulussa. Kaikki kerääntyivät ympärilleni ja olivat aluksi hieman vaikuttuneita. Sairaala ja pistokset – se oli jotain jännittävää! Viihdyin hyvin yhdysluokassa (luokat 1 & 2), jossa opettajana oli Maj Lundberg.
Kolmannen ja neljännen luokan kävin Centiksessä, nykyisessä Malms skolassa. Liddy oli opettajamme. Se oli rauhallista aikaa, minulla oli siellä paras ystävä (ja sain ensimmäisen jälki-istuntoni), ja sen jälkeen oli aika mennä pääsykokeisiin Samskolaniin (oppikouluun). Pääsin sisään, mutta sitten muutimme Turkuun. Turussa kaikki muuttui – koulussa kukaan ei kiusannut, minä ja ensimmäinen ystäväni kävimme elokuvissa, hengailimme Wiklundilla, hänen luonaan, minut kutsuttiin syntymäpäiville, kävin kirjastossa, katselin poikia ja elin tavallista elämää, kunnes koulu oli suoritettu.
En ole kuitenkaan koskaan unohtanut ensimmäistä luokkaa. En ole unohtanut, miltä tuntui se pelko ja nöyryytys vuonna 1960. Olen ehkä antanut anteeksi heille, jotka silloin olivat myös lapsia, mutta en ole unohtanut. He ovat varmasti unohtaneet.
Olkaa ystävällisiä toisillenne!
P.S. Onnea kaikille ylioppilaille ja menestystä!