Oikeudenmukaisuus ei tarkoita voittamista
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
"Kaikki ansaitsevat hyvän elämän", sanoo isoisoäitini. Hän on se, joka on opettanut minulle, mitä oikeudenmukaisuus tarkoittaa. Se on hänen elämänfilosofiansa yhdessä lauseessa – yksinkertainen ja järkkymätön. Ihminen, joka ei ole koskaan kadottanut otetta inhimillisyydestä.
Suurin osa hänen elämästään on kulunut hoitoalalla. Mutta hän ei ole koskaan välittänyt titteleistä tai puhunut urasta. Ainoa asia, jolla oli merkitystä, oli hyöty. Hän teki jokaisen työnsä arvokkaasti ja sai arjen näyttämään suuremmalta kuin se oli. Aivan kuin jokainen ihminen, josta hän piti huolta, ansaitsisi kunnioitusta – ei sääliä. Ja ei siksi, että hänen olisi täytynyt, vaan siksi, että hän halusi.
Puhumme usein stressistä, suorituksista ja tasapainosta, mutta harvemmin luottamuksesta, siitä hiljaisesta siteestä, joka yhdistää ihmiset, jotka uskovat toisiinsa. Isoisoäitini ei tehnyt työtään vain käsillään vaan sydämellään, ja häntä kannatteli se luottamus, jota hän itse antoi muille.
Hän on myös oikeudenmukainen tavalla, joka tuntuu nykyään harvinaiselta. Hän ei siedä ihmisiä, jotka ottavat antamatta mitään takaisin, mutta hänen sydämensä avautuu heti sille, joka yrittää.
Hän on myös oikeudenmukainen tavalla, joka tuntuu nykyään harvinaiselta. Hän ei siedä ihmisiä, jotka ottavat antamatta mitään takaisin, mutta hänen sydämensä avautuu heti sille, joka yrittää. Ajattelen sitä usein silloin, kun maailma tuntuu todella epäreilulta – kun näkee, kuinka jotkut saavat aina enemmän, kun taas toiset taistelevat vastatuulessa valittamatta.
Hänen oikeudenmukaisuutensa ei ole ideologista. Se kumpuaa arjesta – käsistä, jotka ovat kantaneet pyykkikoreja, ruokakasseja ja joskus toisia ihmisiä. Elämästä, jossa välittäminen ei ollut sana vaan työ.
Kun käyn häntä tapaamassa, hän istuu nojatuolissaan, katsoo ikkunasta ulos ja kysyy, olenko syönyt kunnolla. Samaan aikaan hän on täysin perillä maailman menosta. Usein hän toteaa, että moni asia on muuttunut parempaan, mutta joskus hän kyllä miettii, ovatko ihmiset tulleet ihan hulluiksi.
Ehkä on aika, että löydämme uudelleen sellaisen oikeudenmukaisuuden, joka ei tarkoita väittelyiden voittamista, vaan hyvän tekemistä siellä, missä olemme. Hän on aina kaikkia varten – lapsiaan, lapsenlapsiaan, lapsenlapsenlapsiaan, perhettään ja ystäviään varten. Isoisoäitini ei koskaan kutsuisi itseään esikuvaksi. Mutta sitä hän on. Ja ehkä juuri hänen sanansa näyttävät meille suunnan: Kaikki ansaitsevat hyvän elämän.