Jatkuvuus-allergia

Haluan muistuttaa teitä uudenvuodenlupauksistanne. En ollakseni ilkeä, vaan siksi että ajankohta on oikea. Tutkimusten mukaan kolme kymmenestä amerikkalaisista murtaa uudenvuodenlupauksensa jo ensimmäisen viikon jälkeen. Loput pitävät lupauksensa tammikuun toiseen perjantaihin asti, josta syystä sitä kutsutaan ”Quitters Day”, luovuttajien päivä. Toinen tutkimus väittää, että 80 prosenttia kaikista lupauksen antajista heittää pyyhkeen kehään jossain Ystävänpäivän tienoilla. Joten jos olette selvinneet maaliskuun puolelle lupauksinenne, kuulutte jonkinlaiseen kansainväliseen uudenvuodenlupauseliittiin. Ei voi kuin onnitella! Minä puolestani en kuulu siihen joukkoon.

En kärsi vain puuttuvasta itsekurista, vaan pikemminkin jonkinlaisesta jatkuvuus-allergiasta. Olen ihminen, joka ei pysty kirjoittamaan edes postikorttia samalla käsialalla tylsistymättä. Joka kerta päätän, että kirjaimien pitää olla pystyjä ja siistejä. Ja aina siinä vaiheessa, kun pääsen kohtaan ”ystävällisin terveisin”, käsiala on kenollaan kuin Pisan torni. Jos jokin huone pitää maalata, lupaan itselleni pyhästi, että olen järjestelmällinen ja johdonmukainen. Maalaan seinää vasemmalta oikealle. Päätän rullata ylhäältä alas suorina linjoina. Mutta kuin noiduttuna kylllästyn vartin jälkeen ja vaihdan seinää, suuntaa ja strategiaa ennen kuin olen edes puolivälissä. Siinä vaiheessa, kun koko on huone on valmis, olen todennäköisesti jo kyllästynyt väriin…

Meidän kaikkein on syytä olla iloisia, etten minä vastaa uuden Kirjalansalmensillan valtavista puurakenteista. Jos minun olisi pitänyt asentaa kaikki ne tuhannet puupalkit samaan yksitoikkoiseen muotoon, voin luvata ettei valmis siltä olisi näyttänyt samalta kuin piirustuksissa. Lopputulos olisi todennäköisesti huojunut kuin jättimäinen, linnunpesää muistuttava Mikado-peli taivaalla tai vaihtoehtoisesti se olisi päätynyt Kemiönsaarelle. Kaikin tavoin karmea ajatus!

Uutenavuotena jouduin Arm press challenge -haasteen kohteeksi. Olisi pitänyt tehdä 10 punnerrusta päivittäin yhden vuoden ajan. Jostain syystä ajattelin sen olevan helppoa. Ei. Viiden päivän jälkeen lisäsin 10. Viidentoista päivän jälkeen aloin improvisoida ja vaihdoin joka toisena päivänä harjoituksen istumaannousuiksi. Sitten kaksinkertaistin istumaannousujen määrän, lopetin kokonaan punnertamisen, ja yhtenä kauniina päivänä (todennäköisesti heti Luovuttajien päivän jälkeen), löysin itseni puolinukuksissa joogapallon päältä kuin elämäänsä väsynyt panda. Vakuutin itselleni että se oli jonkinlaista venytystä. Sen jälkeen punnerrukset ovat loistaneet poissaolollaan.

Kyvyttömyyteni kestää jatkuvuutta johti luonnollisesti siihen, että kadotin keskittymiseni. Siitä kaikesta tuli liian monimutkaista, väsyin, unohdin, unohdin toisenkin kerran ja sitten vain annoin periksi. Kauan ennen Ystävänpäivää. Kyllä on surkeaa. Kaikki tietävät, että ilman jonkinasteista jatkuvuutta sitä heikentyy. Meitä on paljon, jotka tunnemme itsemme epäonnistuneiksi, kun aivomme itsepintaisesti tarjoavat vaihtoehtoisia ja usein huonoja ratkaisuja. Mutta emme me ole epäonnistuneita. Jos kukaan ei olisi kuten me, kaikki jumittaisi. Meidän ylikuumentuneita aivojamme tarvitaan tosiaan myös. Mutta uudenvuodenlupauksiin meidän ei pidä sortua. Tosiasia on, että meidän kaltaisten pitää luvata niin vähän kuin mahdollista. Pitää mennä päivä kerrallaan. Korkeintaan viikko kerrallaan. Nyt yritän tehdä 10 punnerrusta pääsiäiseen asti. Jää nähtäväksi.

Daniela Franzell

Näyttelijä, käsikirjoittaja, postikorttitaiteilija

Käännös: Sari Sarelius