Intohimot ja ”guilty pleasures”
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Minulla on intohimo, jonka nykyään jaan monien muiden kanssa verkossa: hylätyt talot. Itse en huonon fyysisen kuntoni vuoksi uskalla ottaa riskiä ja astella lahonneille lattioille, kulkea rikkinäisten ikkunoiden kautta tai nousta portaita, joista puolet askelmista puuttuu. Sen sijaan katselen kuvia, joita rohkeammat ihmiset ovat ottaneet. On niin paljon taloja, jotka on vain jätetty oman onnensa nojaan. Lautaset ja kupit ovat yhä pöydillä, aivan kuin asukkaat olisivat kadonneet ilmaan kesken aamiaisen.
Näille kuville on yhteistä niiden kaunis sommittelu. Rikkoutuneista ikkunoista siivilöityvä pehmeä valo luo satumaisen tunnelman, pölyhiukkaset kimaltavat unohdettujen valokuvakehysten ympärillä lipastolla, pitsiliinat ovat hajonneet, mutta ovat silti hauraita ja kauniita. Kuka siellä on elänyt? Minne he ovat lähteneet? Kuka jätti viikkolehtensä avoimena sängylle? Kuka ripusti verhot, jotka ovat nyt pudonneet verhotankoineen päivineen? Kuka kiinnitti elokuvatähtien kuvia vinttihuoneen seinille, kuka leikki keinuhevosella, nukkui pinnasängyssä tai tapetoi olohuoneeseen viidennen tapettikerroksen?
Tunnen haikeutta ja surua. Mutta iloitsen aina, kun nuoret ihmiset alkavat pelastaa vanhoja taloja.
Toinen intohimoni, jota oikeastaan vähän häpeän, ovat tietyt televisiossa pyörivät realitysarjat. Juuri nyt istun joka arki-ilta kello 20 ruudun ääressä katsomassa Married at First Sight Australiaa. Naurakaa vain!
Olen luullut, että päässäni on edes vähän järkeä, mutta tämä on aivan päätöntä. Ärsyynnyn, jos joku perheestä yrittää napata kaukosäätimen selatakseen uutisia tai muuta tylsää ohjelmaa. Kiljahdan ääneen kuin joku yrittäisi viedä suklaapatukkani.
Kyseessä on täysin turha ohjelma, jossa niin sanotut ”asiantuntijat” parittavat ihmisiä yhteen, ja nämä tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa alttarilla. Sen jälkeen seuraa muutaman viikon jakso, jolloin parien odotetaan käyvän läpi erilaisia haasteita, rakastuvan tai sitten eivät, kärsivän toisistaan, muista pareista ja ”asiantuntijoista”, osallistuvan yhteisille illallisille, joilla asiantuntijat tarkkailevat heitä salaa. Draamaa, draamaa ja vielä lisää draamaa.
Olen luullut, että päässäni on edes vähän järkeä, mutta tämä on aivan päätöntä. Ärsyynnyn, jos joku perheestä yrittää napata kaukosäätimen selatakseen uutisia tai muuta tylsää ohjelmaa. Kiljahdan ääneen kuin joku yrittäisi viedä suklaapatukkani.
Kahden, joskus kolmen hengen perheessämme ei juuri löydy ymmärrystä ohjelmavalinnoilleni, suosikeilleni tai häpeälliselle intohimolleni. Tunnen uhmaa, häpeää ja syyllisyyttä sekä ärsytystä muiden huokailuista, silmien pyörittelystä ja ivallisista hymyistä.
Pian tulee Married at First Sight Australian viimeinen jakso. Sen jälkeen vuorossa on Married at First Sight UK, eli Ensitreffit alttarilla UK. Kukaan ei kotonamme halua jakaa innostustani. Sitten kun televisiosta tulee urheilua, minun on puolestani uhrauduttava istumaan siinä ja kärsimään jääkiekosta, jalkapallosta ja yleisurheilusta.
”Eikö tämä lopu pian?” kysyn yleensä varovasti.
Mutta ei. Vielä yksi puoliaika jäljellä.
Yritän selittää häpeällistä intohimoani näihin ohjelmiin eräänlaisena sosiologisena tutkimuksena ihmisen käyttäytymisestä. En kuitenkaan ole vielä ymmärtänyt niistä tuon taivaallista, joten pakkohan minun on jatkaa katsomista...
Katson oikeasti myös järkeviä dokumentteja ja brittiläisiä rikossarjoja, joten älkää tuomitko minua! Olen pohjimmiltani varsin syvällinen ihminen.
Nauttikaa kesästä niin kauan kuin sitä vielä riittää. Ottelu ei ole vielä ohi, yksi puoliaika on yhä jäljellä!