Näin minä sen muistan

Joululoman aikana katselimme Vaahteranmäen Eemeliä. Hänen oli tarkoitus aloittaa koulussa. Astrid Lindgrenin satujen lapsien koulunkäynti alkaa harvoin hyvin. Marikki on oikeastaan ainoa, joka täyttää mitan. Ehkä myös moitteeton sisaruspari Tommi ja Annika. Peppi puolestaan ??haluaa ainoastaan viettää joululomaa, ja Eemeli puolestaan ??aloittaa koulunkäynnin ”hyvää hyvyyttään” lähentelemällä opettajaa. Tämän yhteydessä vanhempi tyttäreni kysyi, millaista ala-asteella oli. Vastaukseni oli kutakuinkin tämä:

Muistan omenatarhan ja naapuritalossa asuneen pelottavan sedän. Muistan, että minulla oli pisimmät jalat ja pisimmät hiukset ja tunsin itseni aina vanhimmaksi. Muistan wc:n, joihin kulku oli ulkoa. Ne haisivat pissalta ja pesuaineelta, ja kun minun piti mennä, pelkäsin aina jääväni lukkojen taakse. Muistan, että minut valittiin pesäpallossa viimeisenä, ja jalkapallossa ensimmäisenä. Koulun Zlatanin ja Messin mukaan olin olin kelpo puolustaja. Muistan kerran saaneeni pronssia kolmikisassa. Mukana oli kolme oppilasta jäin siis viimeiseksi, mutta minua se ei hätkäyttänyt. Olin erittäin ylpeä mitalistani. Mahdollisesti ylpeilevä. Muistan, että tukkien vieressä seisoi usein yksinäinen tyttö. Hän suuttui, jos lähestyi, ja hän harmistui, jos meni pois. Mitä sitten tekikään, oli se väärin.

Muistan nokkahuilujen ärsyttävän äänen. Muistan kun rehtori kuoli, ja miten melkein menetimme järkemme kun hiihdimme Gunnarsnäsiin. Muistan hyvän ruoan ja isot kauhat höyryävää hernekeittoa, joita huulikiiltoa käyttävä keittiön täti annosteli meille. En muista muuta ruokaa kuin hernekeittoa. Muistan kuitenkin opettajan, joka äänekkäästi ja selkeästi kyseenalaisti voin määrän näkkileivälläni. ”Et kai halua lihoa, Daniela?!” ruokasalissa kaikui. ”Idiootti” ajattelin, enkä sen jälkeen ole välittänyt voista enkä näkkileivästä.

Muistan myös toisen opettajan, jolla oli itse neulotut glitterineuleet, ruskeat silmät ja paljon hajuvettä. Hän antoi minun piirtää oravat haluamallani tavalla, eikä opetussuunnitelman ohjeiden mukaan. Muistan joulujuhlat. Joulunäytelmän aikana minun piti, pitkistä jaloistani huolimatta, seistä ja heilua jakkaralla, jotta näkyisin ja kuuluisin. Pelkäsin korkeuksia, ja minä sain pitää käteni kuudennen luokan poikien päiden päällä samalla kun vapisevin jaloin, mutta vakaalla äänellä, esitin koko jouluevankeliumin ulkoa. Yksi pojista piti Raamattua levitettynä edessäni siltä varalta, että lanka katkeaisi. En katsonut sitä kertaakaan. Näin minä sen ainakin muistan.

Pitkän nostalgisen ala-asteen aikamatkani jälkeen, tyttäreni katsoo minua suurin silmin ja kysyy:

”Mutta... opitko sinä sitten mitään?”

”Niin, aivan. No, opimme varmasti jotain. En vaan muista siitä mitään.”

Daniela Franzell

Näyttelijä, käsikirjoittaja, postikorttitaiteilija

Käännös: Tuuli Meriläinen