Ahdistus ajassamme – ei tunne vaan seuraus
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Ahdistus ei ole kuviteltu ilmiö eikä heikkouden merkki. Se on todellinen kokemus, joka koskettaa yhä useampaa – erityisesti nuoria. Silti on tärkeää tarkentaa, mistä oikeastaan puhumme. Ahdistus ei ole itsessään tunne samalla tavalla kuin ilo, suru, viha tai pelko. Se syntyy useimmiten siitä, ettemme osaa, uskalla tai jaksa kohdata ja käsitellä näitä tunteita tai sietää niihin liittyvää epämukavuutta.
Elämme jatkuvassa informaatiotulvassa, jossa uutiset, mielipiteet, kriisit ja vertailu ovat läsnä tauotta. Maailman ongelmat tulevat taskuun asti, ja samalla sosiaalinen media luo paineen olla koko ajan tietoinen, kiinnostava ja onnellinen. Tämä kuormittaa mieltä ja nostaa pintaan monenlaisia tunteita; epävarmuutta, riittämättömyyttä, pelkoa ja surua. Kun näille tunteille ei ole tilaa, sanoja tai keinoja, ne alkavat kasaantua. Lopputuloksena on ahdistus.
Monen ahdistus syntyy ympäristöstä, jossa mikään ei hiljene, mikään ei lopu eikä mikään ole koskaan valmista. Erityisesti nuorilta vaaditaan paljon ennen kuin heillä on edes kehittyneet valmiudet tunnistaa, säädellä ja käsitellä omia tunteitaan. Tässä mielessä ahdistus ei ole merkki siitä, että ihminen olisi rikki, vaan siitä, että kuormitus ylittää käytettävissä olevat keinot.
Enää en kuitenkaan suostu häpeämään, vaan päinvastoin olen ylpeä siitä, että olen nykyään riittävän rohkea myöntämään kun en jaksa ja pyytämään apua. Puhun myös avoimesti omasta tilanteestani, jotta ehkä joku toinen voi uskaltaa myös.
Haluan tähän väliin sanoa, etten todellakaan vähättele mielen haasteita vaan päinvastoin olen huolissani yhteiskunnassamme lisääntyvästä pahoinvoinnista. On pelottavaa, että mielenterveysongelmat ovat yhteiskunnassamme edelleen tabu jonka takia koetaan usein syvää häpeää ja arvottomuutta. Mielen sairauksia pitäisi ajatella täysin samoin kuin fyysisiä sairauksia. Ne eivät ole henkilön itsensä syy tai epäonnistuminen, eikä kukaan ole sen takia vähempiarvoinen. Aivan kuten kehomme, joskus mieli väsyy tai sairastuu. Olen itse käynyt läpi vakavan burnoutin joka meni niin pitkälle, että lopulta kehoni lopetti toimimasta, kun en suostunut myöntämään tilannetta ja hakemaan apua ajoissa. Koin, että jos en kestä ihan kaikkea, olen epäonnistunut, heikko ja huono. Enää en kuitenkaan suostu häpeämään, vaan päinvastoin olen ylpeä siitä, että olen nykyään riittävän rohkea myöntämään kun en jaksa ja pyytämään apua. Puhun myös avoimesti omasta tilanteestani, jotta ehkä joku toinen voi uskaltaa myös.
Samalla on kuitenkin uskallettava sanoa ääneen toinenkin puoli. Nykyään keskitymme poikkeuksellisen paljon siihen, miltä juuri nyt tuntuu. Tunnekokemuksesta on tullut elämän tärkein kompassi. Jos jokin tuntuu hankalalta, sen ajatellaan automaattisesti olevan väärin tai vaarallista. Epämukavuudesta on tullut jotakin, joka pitäisi poistaa nopeasti. Tämä ei kuitenkaan opeta meitä elämään tunteiden kanssa vaan päinvastoin se voi vahvistaa ahdistusta.
Tavoitteellinen urheilu on tästä hyvä vertaus. Harva treeni tuntuu aina hyvältä. On päiviä, jolloin keho on väsynyt, mieli vastustaa ja motivaatio on hukassa. On kilpailuja, joissa epäonnistutaan, jäädään tavoitteista ja koetaan pettymyksiä. Silti tiedämme, että juuri harjoittelu, toisto ja myös ne epämukavat hetket rakentavat kuntoa, taitoa ja itseluottamusta. Kukaan ei lopeta tavoitteellista urheilua siksi, että jokainen treeni ei tunnu mukavalta. Päinvastoin ymmärrämme, että kehitys edellyttää hetkellistä epämukavuutta.
Sama pätee elämään laajemminkin. Kaikki elämässä ei ole miellyttävää eikä sen kuulukaan olla. Epämukavuus, pettymys, tylsyys ja velvollisuudet ovat normaali osa ihmiselämää. On asioita, jotka on tehtävä riippumatta siitä, miltä ne tuntuvat: kouluun mennään, työt hoidetaan, lupaukset pidetään. On myös paljon sellaista, mitä teemme siksi, että se on tärkeää jollekin toiselle. Elämä ei ole vain omien tuntemusten jatkuvaa säätelyä.
Ahdistuksen kanssa eläminen ei tarkoita tunteiden vähättelyä. Päinvastoin. Se tarkoittaa sitä, että opimme tunnistamaan tunteet sellaisina kuin ne ovat ja hyväksymään, etteivät ne aina ole miellyttäviä.
Kun opimme välttelemään kaikkea, mikä tuntuu raskaalta, opimme samalla välttelemään elämää itseään. Ahdistus ei tällöin vähene, vaan se kasvaa. Aivan kuten kunto rapistuu, jos harjoittelu lopetetaan siksi, että se tuntuu raskaalta. Paradoxaalisesti juuri ne asiat, jotka vaativat sitoutumista, vaivannäköä ja epämukavuuden sietämistä, rakentavat sekä fyysistä että henkistä hyvinvointia.
Ahdistuksen kanssa eläminen ei tarkoita tunteiden vähättelyä. Päinvastoin. Se tarkoittaa sitä, että opimme tunnistamaan tunteet sellaisina kuin ne ovat ja hyväksymään, etteivät ne aina ole miellyttäviä. Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikkea ei tarvitse ratkaista tunteen perusteella.
Ehkä ahdistuksen vastavoima ei ole jatkuva hyvä olo, vaan kyky elää täyttä elämää myös silloin, kun se tuntuu raskaalta. Kyky sietää epämukavuutta, kohdata vaikeita tunteita ja silti jatkaa eteenpäin. Kuten urheilussa, myös elämässä juuri se tekee meistä vahvempia – henkisesti ja fyysisesti.