Erään ukon tunnustuksia
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Vaikka minä olen aivan liian vanha ja todennäköisesti juurikin sellainen ärsyttävä vanha ukko, joka oikeasti on nuorten mielestä suhteellisen hankala, olen silti sitä mieltä että Pargasmalms ungdomsföreningin uusi tuleminen on eräs vuoden parhaimpia paikallisia uutisia.
Juuri tämän ikäisellä ”ukolla” on oikeus muistella haikeaan sävyyn oman nuoruuden minidiscoja Råttiksessa. Keitä täällä mahtaa tällä viikolla ollakaan? Riittävätkö omat rahat varmasti kaikkeen?
Puhumattakaan Brankiksen Wintergala-iltamista. Jännitys tiivistyy juuri ennen esityksen alkua, kun lavalle nousevat tutut ja tuntemattomat naamat. Itse olin aina katsojan roolissa, ja tietyllä tapaa jopa hieman mustasukkainen, voitaneen näin jälkikäteen myöntää.
Kun tuo oma musikaalinen osaaminen on rajoittunut pääasiassa (huonoon) ilmakitaransoittoon, keittiön pöydän rumpusooloihin, yhteen julkiseen karaoke-esiintymiseen, ailahtelevaan Singstar-menestykseen sekä muutamaan puolittaiseen yritykseen opetella ensin akustisen kitaran ja myöhemmin tyttären ukulelen soittamista.
Ilman minkäänlaista menestystä, siis.
Kyllähän he olivat melkoisia tekijöitä, nuo pojat ja tytöt jotka osasivat – ja uskalsivat – esiintyä yleisön edessä. He ovat sitä edelleenkin.
Vielä isompia tekijöitä tosin ovat he, jotka uskaltavat ottaa vastuuta ja lähteä rakentamaan jotain itselleen, omin voimin. Kuka sanoikaan että yhdistystoiminta on sukupuuttoon kuoleva juttu? Haastattelemani nuoret Pmuf-laiset tuntuvat seisovan vakaalla pohjalla ja olevan liikkeellä tositarkoituksella. Lisäksi yhdeksänhenkinen yhdistyksen hallitus tuntuu riittävän leveältä pohjalta.
Yhdistyksen toiminta ei voi levätä yhden tai kahden henkilön harteilla. Varsinkaan jos toiminnan olisi tarkoitus olla sekä osallistavaa että monipuolista.
Mitä useampi ääni, sen parempi. Nyt pitääkin toivoa että yhdistys onnistuu houkuttelemaan kaikkein tärkeimmät henkilöt mukaan toimintaan: nuoret itse.
Jos (ja kun) nuorisoseura saa itselleen tilan, se ei varmastikaan tule hopeatarjottimella. Sen kunnostamiseen ja saamiseksi nuorille sopivaan kuntoon vaaditaan varmasti paljon työtä. Ja kurinalaisuutta. Sitä – ja vastuunkantoa – tarvitaan ennen kaikkea siinä vaiheessa kun tilat ovat jo käytössä. Omaan pesään ei kannata kakkia, siitä vasta kaiken maailman epäilijät saavatkin tuulta purjeisiinsa.
Mikael Heinrichs 050-306 2004/mikael.heinrichs@aumedia.fi