Ryppyjä auringosta

Kesäkirja. Tove Jansson. Palaan takaisin lapsuuteeni, kaikkiin rakkaisiin muistoihin, jotka ovat syntyneet saaristossa, meren äärellä, kallioilla, rannalla, ystävien ja sukulaisten kesämökeillä.

Miten ihanaa ja hienoa aikaa se oli! Seikkailimme, uimme syvässä vedessä, poltimme ihomme auringossa ja söimme iloisina ja tyytyväisinä eväitämme. Keksit, joista emme muuten pitäneet, maistuivat niin hyvältä ulkona raikkaassa ilmassa. Se oli elämää se. Onnellisia päiviä. Samastun Sophiaan ja hänen isoäitiinsä. Ehkä jopa enemmän isoäitiin, sillä taidan olla tulossa vanhaksi. Vanhemmaksi.

En enää viihdy ihmisten seurassa. Pidän kotona olemisesta ja omista touhuistani. Omassa rauhassa. Omassa tahdissa. Samaan aikaan tuntuu, etten hallitse omaa elämääni. Onko se tarpeellista? Otan päivän vastaan sellaisena kuin se tulee, vaikka jatkuvasti ja jotenkin tiedostamattani toistan niin sanottuja päivittäisiä rutiinejani. Niin kai sen pitääkin olla vanhemmiten? Asua saaressa, omalla autiolla saarella. Se kuulostaa houkuttelevalta ja tyydyttävältä. Ainakin juuri nyt.

Pari kuuukautta sitten löysin ensimmäisen valkoisen hiukseni. Se oli oikea löytö, niin kaunis ja valkoinen. Sieltä se itsepintaisesti pilkisti kaikkien ruskeiden hiusteni seasta. Siksi huomasin sen helposti. Ehkä se olisi pitänyt säästää, mutta se ehti kadota kylpyhuoneen hyllyltä ennen kuin ehdin ajatella asiaa sen kummemmin. Uusia valkoisia hiuksia ilmestyy varmasti lähiaikoina. Meillä on suvussa tyylikkäitä valkoisia hiuksia, joten en ole kovin huolissani. Päinvastoin se hiukan huvittaa minua. Tästä ei enää nuorruta. Hyvä niin.

Olen alkanut myös saada ryppyjä suuni ympärille. Tai ennemminkin kaksi juonnetta. Yksi kummallakin puolella suuta. Ne näkyvät erityisesti silloin, kun hymyilen. Itse asiassa pidän niistä. Välillä silmieni alle nousee pussit, mutta onneksi sitä varten on olemassa silmänympärysvoidetta. Se on aika kallista, mutta tuntuu toimivan. Se on toisin sanoen rahansa arvoista. Mistäköhän se on valmistettu, kun se on niin tehokasta?

Vuosien varrella olen kokeillut useimpia värejä ja tyylejä hiuksissani. Olen aina pitänyt suorasta polkkatukasta, mutta hiukseni ovat niin taipuisat, että ilman suoristusrautaa ei pitkälle pötkitä. Sateiset päivät olivat suorastaan painajaismaisia, annan teidän kuvitella kaoottisia sadekohtauksia sekoitettuina hiuskatastrofeihin. Kaikki hiusten suoristaminen vei aikaa ja energiaa. Eräänä päivänä sain tarpeekseni, joten päätin värjätä hiukseni takaisin luonnolliseen väriinsä. Hiukset saivat elää omaa elämäänsä. Ei tarvitse kuin pestä, antaa kuivua itsekseen ja aamulla harjata. Sillä siisti.

Levitän myös hieman väriä poskilleni ja huulilleni, piirrän kulmakarvani. Ilman väriä minut voi sekoittaa pariisilaisasuntojen valkoisiin, vastamaalattuihin seiniin, jotka toivottavat asuntokierroksella tervetulleiksi. Minulle huomautellaan siitä aina silloin tällöin. Rusketun harvoin, useimmiten ihoni vain punoittaa ja on arka.

Talvella lento Helsingistä Pariisiin on tasainen ja rauhallinen. Kesäisin se tapaa olla kuoppainen ja epämiellyttävä. Ehkä se johtuu ilmastonmuutoksesta?

Lennolla olen puolinukuksissa. Näen miten lentoemäntä lähestyy tarjoilujen kanssa, teeskentelen nukkuvaa, koska en ole nälkäinen. Vieressäni istuu ranskalainen nainen. Hän on pirteä ja innokas ja suunnittelee matkaa Lappiin, ja puhuu siitä edessämme istuvien lastensa kanssa. Vihdoin ja viimein lentoemäntä tulee meidän kohdallemme. Mitä saisi olla, hän kysyy. Ottaisin mielelläni juustovoileivän, vastaa ranskalainen. Matkustaako tämä nuori nainen teidän kanssanne, lentoemäntä kysyy. En voi kuin hymyillä. Näytänkö niin nuorelta?

Wäinö Aaltosen museossakin tuli hämmennystä, kun lipunmyyjä kysyi millaisen lipun haluan ostaa. Anteeksi, mutta nyt en ymmärrä, minä sanoin. Myyjä kysyi, haluanko aikuisten vai opiskelijalipun? Aikuisten, minä sanoin, ja hymyilimme toisillemme iloisesti.

Sandra Wallin/Sandy Bee

Vapaan taiteen pioneeri ja tatuoija, Pariisi-Parainen

Käännös: Sari Sarelius