Yhdistysvoimaa
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
VAROITUS. Tämä teksti sisältää säkeitä Suvivirrestä. Herkkiä lukijoita kehotetaankin siirtymään suoraan viimeiseen kappaleeseen.
Tässä se nyt on, laulun ja kohun säestämä, pitkään ja hartaasti odotettu suvi, lomakausi ja kesäloma.
”Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon, se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon.”
Alamme jo olla melko pitkällä tässä jokavuotisessa uudelleensyntymisprosessissa. Mutta eräs asia ei vihannoi aivan samalla tavalla kuin yleensä juuri kesäisin, eli yhdistystoiminta.
Totta kai poikkeuksiakin löytyy, sillä jotkut yhdistykset todella kukoistavat kesäisin. Onneksi olen mukana myös sellaisessa yhdistyksessä. Yleisemmin ottaen kesä on kuitenkin monelle täysin yhdistysvapaata aikaa.
Suomalainen kesä on perinteisesti lyhyt mutta sateinen, joten siitäkin syystä tarvitsemme yhdistyksiä – jotta voimme kukoistaa myös syksyn tullen.
Siitä huolimatta minulla on suuri ilo parhaaseen kesäaikaan tutkiskella kukoistavaa yhdistyselämäämme ja jakaa ruusuisia ajatuksia sen yhdistysvoiman erinomaisuutta.
Yhdistysvoima on todellista kasvuvoimaa, sekä yksilötasolla että yleisemmällä tasolla koko yhteiskunnan kannalta. Yhdistykset ovat erinomaisia taimitarhoja, jossa sekä pienet vintiöt että kaiken maailman hitaasti kukkaan puhkeavat saavat kasvaa, kukoistaa ja kantaa hedelmiä. Niistä hedelmistä on yleensä hyötyä ja iloa koko yhteiskunnalle.
Toki hedelmiä syödään tiettyjen fanaattisten markkinaliberalistien suilla pitkin hampain, sillä yhdistysvoima haastaa osittain markkinavoimia. Kaikki ei tosin ole myytävänä, eikä kaikkea voi rahalla saada – vaikka jotkut niin kovin sitä haluaisivatkin.
Kuten kesä. Kukkimisaika. Se on ilmainen vuodesta toiseen. (Ja siksi myös niin huono, markkinaliberalisti todennäköisesti muistuttaa.) Ehkä se ansaitsisi ihan oman voittoa tavoittelemattoman yhdistyksensä?
”Taas linnut laulujansa visertää kauniisti.”
Muutamat pahan ilman linnut räkättävät tuttuun tapaan Janten lakia mukaillen, mutta eivät tosin niin runsaslukuisesti kuin talviaikaan.
Hufvudstadsbladet-lehti avasi tosin kesän (1. kesäkuuta) pääkirjoituksella, jossa maalailtiin yhdistyselämän kuolemaa ja laulettiin sen joutsenlaulua. Kyseinen kirjoittaja oli tehnyt omia (ilmeisen vääriä) päätelmiä eräästä väitöskirjasta.
Hän peräänkuulutti sekä luovaa tuhoa että uusia rakenteita – eikä palaute ollut onneksi kovin suopeaa.
Reppana, ajattelin. Hän ei todennäköisesti ole löytänyt itselleen sopivaa yhdistysyhteisöä, jossa viihtyisi – tai sellaista, joka suvaitsee hänen tuhoisaa yhdistysmielikuvaansa.
”Sä sydäntemme valo, ain asu luonamme.”
Kesä antaa myös aikaa palautumiseen. Monet harrastukset ehtivät viiletä tai jopa jäädä unholaan hektisen sesongin aikana.
Parhaimmillaan kesä tarjoaa huoletonta eloa, yllin kyllin mansikoita, vastakalastettuja ahvenia sekä rauhaa ja omaa aikaa. Silloin me kukoistamme yhdessä luonnon kanssa. Halu heittäytyä mukaan uusiin asioihin herää uudelleen, mutta mikään ilo ei ole ikuista.
Suomalainen kesä on perinteisesti lyhyt mutta sateinen, joten siitäkin syystä tarvitsemme yhdistyksiä – jotta voimme kukoistaa myös syksyn tullen.
Iloista kukoistusaikaa!