Ketkä jäävät kutsumatta?
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Kesä täyttää kalenterit mökkiviikonlopuista, grillikutsuista ja juhannuspöydistä. Samalla se paljastaa jotain myös ihmissuhteistamme: ketkä kutsutaan mukaan ja ketkä jäävät hiljaa kutsulistojen ulkopuolelle. Harva tekee sitä tietoisesti, mutta juuri kesän yhteisöllisissä hetkissä yksinäisyys voi tuntua kaikkein voimakkaimmalta.
Ystävyyssuhteet eivät yleensä katkea riitaan tai pahaan tahtoon, vaan hiljaa ja huomaamatta. Elämäntilanteet muuttuvat, ja samalla muuttuvat kutsulistat, illanvietot ja se, keitä pidetään “luontevana” osana porukkaa. Harvoin ketään suljetaan ulos tahallaan, mutta silti joku jää yksin.
Vietin alkuvuodesta pitkästä aikaa viikonlopun kahden kesken parhaan lapsuudenystäväni kanssa. Ihmisen, jonka kanssa yhteys on aina ollut olemassa, joskus lähempänä ja joskus kauempana, mutta silti yhtä vahvana kuin sisarusten välinen side. Meidän välillämme ei ole koskaan tarvinnut selitellä, miksi ymmärrämme toisiamme. Silti on ollut pitkiäkin aikoja, jolloin emme ole juurikaan olleet osa toistemme arkea. Istuessamme hyvän viinin äärellä pysähdyimme pohtimaan, miksi välillä katoamme toistemme elämästä, vaikka perusta ei katoa mihinkään.
Mutta pisin ja merkittävin etäisyys ei syntynyt kilometreistä, vaan jostain paljon arkisemmasta ja sen takia satuttavammasta. Siitä, että olimme erilaisissa elämäntilanteissa.
Osa selityksestä on helppo ja konkreettinen. Elämä on vienyt meitä eri paikkoihin, jopa eri maihin, useammin kuin kerran. Mutta pisin ja merkittävin etäisyys ei syntynyt kilometreistä, vaan jostain paljon arkisemmasta ja sen takia satuttavammasta. Siitä, että olimme erilaisissa elämäntilanteissa.
Ollessamme kolmekymppisiä, meillä oli molemmilla lapsia, mutta siihen samankaltaisuudet pitkälti loppuivat. Hän oli naimisissa, minä sinkku yksinhuoltajaäiti. En oikein kuulunut mihinkään. Lapsettomat sinkkuystäväni elivät aivan toisenlaista elämää, enkä toisaalta istunut luontevasti myöskään perinteisiin perhekuvioihin. Koin olevani ulkopuolinen, vaikken varsinaisesti syrjitty. Vain huomaamatta sivuun jäänyt.
Ystäväni erosi jonkin aikaa sitten ja havahtui yhtäkkiä siihen, ettei häntä enää kutsuttu samoihin illanviettoihin ja tapahtumiin, joissa hän ennen oli ollut mukana. Pariskuntien kesken vietetyt illat jatkuivat, mutta hän jäi kutsulistojen ulkopuolelle. Tästä yksinäisyyden kokemuksesta syntyi ymmärrys. Hän oli aikoinaan tehnyt minulle täsmälleen saman.
Ei pahantahtoisuutta, ei tarkoituksellista pois sulkemista. Uskon, ettei kukaan jätä ystävää kutsumatta ilkeyttään. Se vain saattaa tuntua yksinkertaisemmalta. Ajattelemme helposti, ettei toisella edes olisi kivaa erilaisessa porukassa. Että sinkku ei viihdy perheiden keskellä, ettei eronnut sovi pariskuntailtaan, ettei lapseton halua tulla mukaan lasten täyttämään päivään.
Olen itsekin ajatellut välillä niin. Ja joskus näin voi toki ollakin mutta todennäköisesti olemme myös tahtomattamme loukanneet jotakuta ystäväämme kun olemme jättäneet hänet ulkopuolelle.
Ihminen hakeutuu kaltaistensa seuraan, koska samankaltaisuus tuntuu turvalliselta. Se vaatii vähemmän selittämistä, vähemmän epämukavuutta. Mutta samalla menetämme jotakin olennaista. Ihmisiä, jotka ovat meille tärkeitä, mutta joiden elämä ei juuri sillä hetkellä näytä samalta kuin omamme.
Menin itse hiljattain naimisiin, ja jälleen kerran minä ja paras ystäväni olemme eri kohdassa elämää. Tällä kertaa kuitenkin pysähdyimme. Päätimme – ehkä iän, ehkä kokemusten, ehkä viinipullon tyhjentymisen myötä – ettei mikään elämäntilanne saa enää erottaa meitä. Että kutsu esitetään jatkossa aina, vaikka lopputulos olisi epävarma.
Todellinen ystävyys ei ole sitä, että kuljemme samaa polkua samaan aikaan, vaan sitä, että pidämme toisillemme paikan auki. Myös silloin, kun elämä näyttää erilaiselta.