Millainen pikkukaupunki voi olla

Vuoden 2005 tienoilla asuin silloisen poikaystäväni kanssa Etelä-Saksan Ulmissa. Minä olin virallisesti vain ”mukana”, kun taas hän työskenteli puolustusteollisuudessa. Saksassa oli ainakin tuolloin vielä käytössä hieman vanhanaikainen nimike Hausfrau, joka esiintyi virallisissa lomakkeissa yhtenä vaihtoehtona, kun naisen piti ilmoittaa ammattinsa. Se antoi kotona tehdylle työlle eräänlaisen virallisen aseman. (Luonnollisestikaan vastaavaa Hausherr-luokkaa ei ollut.) Vaikken aivan täyttänyt kotirouvan tunnusmerkkejä, kokkailin melko usein, joten en ole koskaan ollut sen enempää kotirouva kuin silloin. Suurimman osan ajastani juoksin, pyöräilin ja hiihdin Alpeilla ilman sen kummempia velvollisuuksia, mutta se on aivan toinen tarina.

Asuimme Söflingenin kaupunginosassa, tiiviisti rakennetulla ja vanhalla alueella, joka oli käytännössä oma pieni kaupunkinsa idyllisine ristikkotaloineen, panimoineen, vanhoine luostareineen sekä lukuisine pikkupubeineen ja ravintoloineen. Söflingenin laitamilla oli teollisuutta, yrityksiä ja runsaasti autoliikkeitä, jotka myivät niin sanottuja Jahreswagen-autoja eli noin vuoden verran rekisterissä olleita käytettyjä autoja. Ne olivat usein alueen lukuisten Volkswagen-konsernin autotehtaiden työntekijöiden aiemmin omistamia.

Aluksi kyselin supermarketin perään, mikä huvitti saksalaisia. Kyllähän noin kilometrin päässä oli pieni Lidl, mutta paikallisten reaktiot saivat minut ajattelemaan asiaa uudelleen. Sain pian huomata, että kaikki tarvittava löytyi läheltä: leipomo, lihakauppa, juustokauppa, vihanneskauppa ja paikallisiin luomutuotteisiin erikoistunut ruokakauppa. Suomalaisena olin kasvanut ajatukseen, että kaupungin keskusta on usein palveluiden kannalta autio ja että ruokakauppoihin pääsee kätevästi vain auton avulla kaupungin laitamille.

Söflingenissä oli vain omaksuttava paikallinen tapa elää. Vaikka ostoskorin täyttäminen vei hieman enemmän aikaa, sitä minulla ”kotirouvana” ainakin oli. Leipomon limput olivat valtavia ja tietenkin samana päivänä leivottuja. Muovipusseihin pakattuja tehdasleipiä ei näkynyt missään. Maito myytiin pantillisissa lasipulloissa. Parsa oli tuoretta ja lähituotettua, samoin kananmunat. Tarvitseeko minun edes mainita juustoja? Tai panimon oluita?

Vaikka Söflingen sijaitsi hyvän matkan päässä Ulmin keskustasta, se ei ollut mikään nukkumalähiö. Tyhjät liiketilat pölyisine näyteikkunoineen ja kellastuneine vuokrattavana-lappuineen loistivat poissaolollaan. Kyseessä oli pieni paikalliskeskus, jolla oli sykkivä sydän ja josta löytyi kaikki arjen tarpeisiin.

Miksi Suomessa kaupunkeja suunnitellaan edelleen rakennusyhtiöiden ja liikenteen, eikä ihmisten ehdoilla?

Talvellakin, vaikka auton käyttö olisi ollut helppoa, kävelin lähikauppoihin. Loskaisina päivinä saattoi käydä niin, että kauppiaat tarjosivat asiakkaille mukillisen glühweinia.

Onko Suomessa enää tällaisia paikkoja?

Haastattelin jokin aika sitten kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaaraa. Hänet tunnetaan kriittisestä suhtautumisestaan kaupunkisuunnitteluun, joka eriyttää toimintoja ja tekee ihmisistä riippuvaisia autosta. Juuri sellaista kaupunkia, joka Söflingen yhä on, Vaattovaara haluaisi nähdä enemmän: keskusta-aluetta, jossa asuminen, palvelut, työpaikat ja liikkeet sijaitsevat rinta rinnan.

Hän osui johonkin, jota olen itsekin pohtinut monta kertaa. Miksi Suomen kaupungit suunnitellaan edelleen rakennusyhtiöiden ja liikenteen, eikä ihmisten ehdoilla? Olemme antaneet suurille päivittäistavaraketjuille mahdollisuuden imeä itseensä lähes kaikki keskustojen aiemmat kaupalliset toiminnot ja rakentaa ne uudelleen omilla ehdoillaan. Jopa leipomot ja kahvilat löytyvät nykyään markettien sisältä, ja heidän haluamillaan tuotteillaan.

Sen jälkeen on melko kiittämätön tehtävä yrittää elävöittää kävelykatua jouluvaloilla ja istutuksilla, kun ihmisvirrat on jo ohjattu hypermarkettilaatikoihin kaupungin laidoille.

Ehkä juuri siksi muistan Söflingenin edelleen niin hyvin. En pelkästään ristikkotalojen, juustojen tai hyvän oluen vuoksi, vaan siksi, että kaupunki ja palvelut olivat kirjaimellisesti kulman takana, ja ihmiset kaiken keskellä.