"Ai, onko sinulla oma saari?"

Nuori vastaanottovirkailija tuijotti minua, hänelle olin luultavasti hyvin eksoottinen, hän oli joka tapauksessa vaikuttunut. Tilanne oli syntynyt, koska minulta puuttui tienumero, joka ei sopinut ollenkaan hotellin tietokonejärjestelmään.

"Minulla ei ole tienumeroa, asun saarella", olin selittänyt.

Ajattelin hiljaisessa mielessäni, että todellisuuteni nyt oli luultavasti hyvin kaukana siitä, mitä hän kuvitteli – tietenkään minulla ei ole omaa saarta – mutta asun saarella, mikä tarkoittaa, että aloitin tämän hemmetin päivän keskellä yötä, sain pakata tietokoneen, puhtaat päällysvaatteet, matkalaukun, käsilaukun mönkijään ja itseni sen päälle viiden maissa ja yrittää ajaa isompien lätäköiden ympäri tietokone kainalossa ja laukku päällysvaatteineen toisessa kainalossa, kun olin menossa autolle ja 5:45 lautalle. Minusta tuntui, että tarinasta tulisi pitkäveteinen, jos alkaisin avata sitä enempää. Itse asiassa ei voi edes kutsua itseään saaren asukkaaksi, jos ei asu saaressa kelirikon aikaan, vai voiko?

Joten vastasin vain "kyllä".

"Kirjoita vaikka Ytterholm kaksi", jatkoin. Jotta joskus saisin avaimeni.

"Ai, että oma saari", hän sanoi ja jatkoi tietokoneen napauttamista. Se hyväksyi osoitteen Ytterholm kaksi.

Parikymmentä vuotta sitten oli hyvin epätavallista asua saarella, vuonna 1998 Kirjaisissa oli kirjoilla 28 henkilöä ja Nötössä 8, Ytterholmissa 4 henkilöä. Tätä on verrattava vuoteen 1958 – silloin Kirjaisissa oli kirjoilla 83 henkilöä ja Nötössä 90 henkilöä! Mieti sitä hetki.

Vuonna 1998 olin 19-vuotias. Saaristoelokuvat tältä ajalta olivat mollissa, oli synkkää musiikkia ja vanhoja ihmisiä ja tikittäviä kelloja, ja viesti oli selvä – kuolet tänne.

Näin ei ollut.

Ihmettelen edelleen, kuinka monta päätöstä tuon näkemyksen perusteella tehtiin ja kuinka paljon nämä päätökset itsessään vaikuttivat kehitykseen.

Nykyään saaristossa oleskelee enemmän ihmisiä, pitkiä aikoja vuodesta, kuin hyvin pitkään aikaan. Tämä voidaan päätellä mobiililiikenteestä tai jätemääristä tai siitä, että kaupassa liikkuu ihmisiä, joita et tunne – mitä tahansa haluatkin käyttää empiiristen havaintojesi painopisteenä, kun väestötilastot itsepäisesti pitävät kiinni "juridisesta kotipaikkakunnasta".

Miten meidän pitäisi muotoilla yhteiskuntaamme ja verojärjestelmäämme, kun ihmiset asuvat vähän missä haluavat ja kodin määritelmä on hämärtynyt? Miksi datayhteytemme on mitä ilmeisimmin rakennettu kodin sijainnin mukaan niin, että ne ovat talvella ylikuormitettuja joka viikonloppu? Voitte kuvitella, kuinka turhauttavaa on katsoa "På spåret" netin kautta ja kaikki vihjeet jäivät näkemättä, koska kuva jumiutui kahdeksi minuutiksi. "Vart är vi på väg", he sanovat, ja silloin ehtii nähdä muutaman palmun ja sen jälkeen Ytterholm kakkosessa on tekninen tauko. Kun palaamme reaaliaikaan, he ovat jo Miamissa.

Ehkä meidän ei tulevaisuudessa kuitenkaan tarvitse lastata kaikkia tavaroitamme mönkijään kello viideltä lähteäksemme kokoukseen, koska ehkä lataat vain avatarisi ja tapaamme kaikki digitaalisesti esimerkiksi Miamissa? Jos verkko siis toimii.

On varmasti jännittävää ajatella tulevaisuutta. Teemmekö tarpeeksi ja valmistelemmeko oikeita asioita? Istummeko edelleen ja ajattelemme, että kaikki jatkuu entiseen tapaan niin kuin aikaisemmin, kun saaristo oli vain virkistysalue, jossa kellot tikittävät hieman hitaammin, ja jossa elää muutama eksoottinen alkuasukas joiden osoitteissa ei ole katunumeroita.

Alice Björklöf

Saaristolainen ja pankinjohtaja

Käännös: Tuuli Meriläinen