Perspektiiviä

Eräänä päivänä kävelin hautausmaan halki matkalla neuvolaan vauvani kanssa. Univelkaa oli melkoisesti ja olin aika väsynyt. Kun yöt menevät imettäessä ja vauva vaatii laadukasta viihdettä aamuneljältä, ajatus kahdeksan tunnin (tai edes kolmen) yhtäjaksoisesta yöunesta tuntuu puhtaalta science fictionilta.

Työnsin rattaita hiljaa edessäni sorakäytävällä ja lueskelin hautakivien tekstejä. Totesin että monet niistä olivat todella kauniita ja että niissäkin on havaittavissa erilaisia muoti-ilmiöitä.

Laskeskelin eri ihmisten ikää ja hymyilin hieman toteamukselle ”entinen”, joka löytyy yleensä hieman vanhemmista hautakivistä. Kiven allahan jokainen on entinen, sehän on itsestäänselvyys. Samalla totesin että lapset tänä päivänä saavat samoja nimiä kuin sata vuotta sitten syntyneet lapset. Katselin kiitollisena lastenvaunuihin kun ohitin pienet kivet, joissa tähti ja risti osuivat samalle päivämäärälle.

Erään haudan kohdalla näin iäkkään miehen, joka meidät nähtyään tokaisi ”Siinä on toinen pikkuinen! Oma pikkuiseni lepää tässä”. Kävi ilmi, että hauta kuului miehen pienelle pojalle, joka oli hukkunut useita vuosia sitten. Juttelimme hetken siitä, miten nurinkurista on kun vanhempi joutuu hautaamaan oman lapsensa. Miten epäoikeudenmukaista on kun jotkut vanhemmat menettävät lapsensa ja toiset itse hankkiutuvat niistä eroon. Porvoossa puukotettu kolmivuotias oli tässä kohtaa esimerkkinä.

Vanhempi mies kysyi muutaman kohteliaan kysymyksen pojastani, ja kerroin että hän on neljän kuukauden ikäinen ja pitää minut hereillä öisin. Siihen toki lisäsin heti ettei se ole niin vaarallista.

”Eeeei, niinhän sen kuuluukin olla tuon ikäisten kanssa!” mies totesi. Tämä tokaisu oli juuri se, minkä minun pitikin kuulla tässä kohtaa. Lopuksi hän totesi, että kohta alkaa sade, toivotti minulle hyvää jatkoa ja tiemme erkanivat.

Oloni oli helpottunut kun jatkoin matkaani. Tuosta kohtaamisesta jos mistäkin saa sitä kaivattua perspektiiviä omaan elämäänsä! Valvon vaikka kuinka monta yötä, kunhan lapseni hautakiveen ei tule aivan liian lähekkäisiä päivämääriä.

Toisaalta tiedän myös ettei vaadita kovinkaan montaa neljän tunnin yötä putkeen ennen kuin istun jälleen aamuyöstä pöydän ääressä, toivoni kunnon yöunista menettäneenä.

Perspektiivi ja uudet näkökulmat ovat tuoretavaraa. Niitä pitää välillä hakea lisää. Silloin onkin kätevää asua lähellä hautausmaata. Sieltä voi hakea uusia näkökulmia ensi kerralla kun oksennukseen peitetty yöpaita keskellä yötä tuntuu pisaralta i:n päällä. Siis pisteeltä... Ei kun, hetkinen. Sanoinhan olevani väsynyt!

Karin Holmström Paraislainen agrologi, josta tuli kuvittaja