Kilpailu, johon kukaan ei ole ilmoittautunut
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Ihmisillä tuntuu olevan tarve tehdä kaikesta kilpailu. Lapsena kilpailut olivat melko yksinkertaisia. Kuka juoksee liikuntatunnilla nopeimmin? Kuka oppii ensimmäisenä ajamaan pyörällä? Tai kuka saa kokeesta parhaan arvosanan? Maaliviiva oli yleensä selkeä, ja voittaja oli helppo määrittää: ykkössija palkintokorokkeella tai kokeen kymppi kiiltävän tarran kera.
Aikuisena kilpailut muuttuvat. Alamme kerätä aikuisuuspisteitä: ajokortti, työpaikka, opiskelupaikka, asunto, matkailu, harrastukset, ja samalla pitäisi näyttää ulospäin siltä, että elämä on hallinnassa. Ja ehkä tulevaisuudessa kilpailu vain kiihtyy. Kuka menee naimisiin, saa lapsia, ansaitsee eniten tai onnistuu rakentamaan sen täydellisen elämän, jonka olemme jotenkin päättäneet olevan tavoiteltava?
Kummallista on, ettei kukaan ole koskaan edes sanonut, että kyseessä on kilpailu. Kukaan ei jaa mitaleita siitä, että muutat pois kotoa 18-vuotiaana etkä vasta 22-vuotiaana. Kukaan ei puhalla peliä poikki siksi, ettet ole vielä löytänyt unelmiesi työpaikkaa. Ei myöskään ole olemassa tuloslistaa siitä, kuka on onnistunut elämässään kaikkein parhaiten.
Silti on helppo ajatella niin. Tiedän tehneeni sitä itsekin. Joskus jo aivan tavallinen kysymys, kuten ”Mitä sinulle nykyään kuuluu?” voi yhtäkkiä tuntua työhaastattelulta. Mitä teet työksesi? Mitä opiskelet? Mitä suunnitelmia sinulla on? Minua lohduttaa eniten ajatus siitä, ettei minun tarvitse käyttää muiden elämää oman elämäni aikatauluna.
En usko, että elämässäni on ennalta määrätty järjestys. En usko, että minun pitäisi ensin tehdä tämä, sitten tuo, ja että tiettyyn ikään mennessä minun pitäisi olla suunnilleen tietyssä pisteessä. Minulle elämä ei ole kilpailu.
Entä jos osaisimme aidosti iloita siitä, kun joku juoksee ohitsemme, koska emme ole mukana samassa kilpailussa? Joku saa unelmatyönsä samalla kun sinä vielä etsit itsellesi sopivaa arkea. Joku muuttaa pois kotoa, kun taas sinä viihdyt siellä hyvin. Joku löytää suuren intohimonsa, kun taas sinä kokeilet erilaisia asioita löytääksesi oman polkusi. Rehellisesti sanottuna: mitä sitten?
Meillä kaikilla on erilaiset lähtökohdat, erilaiset prioriteetit, erilainen ajoitus ja ennen kaikkea erilaiset unelmat. Emme voi emmekä halua elää samalla tavalla tai tehdä samoja asioita samaan aikaan. Emme kaikki seiso samassa jonossa matkalla eri määränpäihin stressaten siitä, että edellä oleva ehtii perille ensin.
En kuitenkaan väitä, että kunnianhimossa olisi jotain väärää. En ehdota, että meidän kaikkien pitäisi vain heittäytyä riippumattoon ja lakata välittämästä siitä, mihin elämä on menossa. Ihailen ihmisiä, joilla on tavoitteita ja halu kehittyä. Iloitsen aidosti myös siitä, kun näen ihmisten saavuttavan asioita, joita he ovat pitkään tavoitelleet. Toisen menestys ei vähennä omaani.
En usko, että elämässäni on ennalta määrätty järjestys. En usko, että minun pitäisi ensin tehdä tämä, sitten tuo, ja että tiettyyn ikään mennessä minun pitäisi olla suunnilleen tietyssä pisteessä. Minulle elämä ei ole kilpailu. Saan juosta, jos haluan, kävellä, pysähtyä, vaihtaa suuntaa tai aloittaa alusta. Ja saamme kaikki iloita siitä, kun joku toinen pääsee pitkälle.
Toisen maaliviivalle pääseminen ei tarkoita, että sinä hävisit. Hän saattaa juosta aivan eri kilpailua. Tai ehkä kilpailua ei ole olemassa lainkaan.
Valitettavasti kukaan ei kuitenkaan tule nostamaan minua palkintokorokkeelle tai antamaan kiiltävää tarraa riippumatta siitä, kuinka pitkälle pääsen. Ehkä juuri siksi, ettei kyseessä ole kilpailu.