Kahvikuppini äärellä
Tämä on mielipidekirjoitus, mielipiteet ovat kirjoittajan omat.
Pling! Uusi puhelimeni sekä piippaa että värisee. Avaa postilaatikon. Se on toimittaja Johansson. Voi ei. Näköjään minun vuoroni kirjoittaa kolumni, ja aikaraja on muutaman päivän päästä. Äh. En yleensä koskaan jätä asioita näin viime tippaan. Nyt tulee kiire.
Kirjoitusrutiinini perustuu siihen, että ajattelen sisältöä rauhassa PITKÄÄN. Kun olen saanut ajateltua tarpeeksi, kirjoitan yleensä nopeasti. Viime aikoina en ole ehtinyt ajatella lainkaan. Toisin sanoen kirjoittajan päässä lyö täysin tyhjää. Lauantaiaamuna ilmoitan juhlallisesti, että tänä viikonloppuna äidin pitää kirjoittaa kolumni. Kaikki perheenjäsenet nyökkäilevät ymmärtäväisesti. Jopa koira näyttää siltä, että se ymmärtää tilanteen vakavuuden. Vietän lauantain AJATELLEN.
Sunnuntaina minun olisi pitänyt saanut ajatukset kasaan. En saanut. Ja kun yritän aamukahvin äärellä jatkaa ajatustyötä, se ei onnistu. Pieni Lapsi soittaa Britney Spearsia täydellä volyymilla ja esittelee tanssiaan samalla kun minä jauhan kinkkuvoileipääni ilman suurempaa innostusta . Hetkeä myöhemmin Mies ilmoittaa, että hän vie nyt Pikku-Britneyn Rusta-tavarataloon, ”jotta saan kirjoittaa”. Toivo herää! Mutta heti kun ovi sulkeutuu ja avaan tietokoneen, Iso Lapsi kömpii luolastaan ja haluaa puhua vakavasti. Pyjamassaan hän ilmoittaa tuohtuneena, ettei Billie Eilishillä kuulemma ole Euroopassa konsertteja aikaisintaan kuin vuonna 2027. Voisimmeko me kenties lähteä Yhdysvaltoihin? Tuijotan häntä tyhjin silmin. Olen juuri aloittamassa selvitystä siitä, kuinka paljon lentomatka Yhdysvaltoihin vie aikaa ja rahaa, kun hän itse peruu hankkeen tuohtuneella ”Okei okei, ei sitten!”
Silloin huomaan miehen Volvon ajavan pihaan. Pikku-Britney ryntää sisään ja lastaa kaikki ostoksensa olohuoneen pöydälle samalla kun hän sanoo syyttävällä äänellä: ”MITÄ? Etkö sä vieläkään ole valmis?”
Sitten saapuu koira. Kaikin puolin oikea suloinen mussukka, mutta sillä on vakavia ongelmia sen kanssa, että emäntä istuu. Jos minun ON PAKKO istua alas, niin sitten hänen täytyy istua sylissäni, enkä voi vastustaa hänen suklaanruskeaa katsettaan. Istumme nojatuoliin, ja juuri avatussa tekstiasiakirjassa ei ole edes yhtä ainoaa kirjainta. Silloin huomaan miehen Volvon ajavan pihaan. Pikku-Britney ryntää sisään ja lastaa kaikki ostoksensa olohuoneen pöydälle samalla kun hän sanoo syyttävällä äänellä: ”MITÄ? Etkö sä vieläkään ole valmis?”
Alan varovasti selitellä, mutta hän keskeyttää minut heti.
”Siis kuinka vaikeaa se voi olla? Sä voit vaikka kirjoittaa tarinan banaanista. Tai tästä liimapurkista.”
Hän viittaa ostoslöytöönsä. Huokaan. Hetkeä myöhemmin mies tulee sisään. Hän tokaisee ajattelemattomasti:
”No? Joko on lähtenyt sujumaan?”
Hän tarkoittaa luovuutta. Ei, vastaan ja artikuloin jokaisen sanan kirjaimen tavattoman vaivalloisesti.
”Onko sulla päänsärkyä?”
EI, vastaan, jos mahdollista vieläkin tiukemmin, yhteen puristettujen hampaiden välistä.
Hän tuijottaa minua loukkaantuneena. Hienoa. Nyt koko perhe on pahalla tuulella, koska en ole onnistunut 40 minuutissa puristamaan itsestäni kolumnia.
Pling. Puhelimeni taas. Mummolla on kuulemma ongelmia trimmerin kanssa. Jokin naru pitäisi saada paikoilleen.
Pling. Joku haluaa ostaa kirpputorilla myymiäni tavaroita.
Pling. ”Äiti, mä haluaisin rakentaa majan. Tarvitsen keppejä.”
Pling. ”Äiti, onko sulla jotain ihonhoitotuotetta, joita voin saada?”
Pling. Pling. Pling.
Maanantai. Aikarajaan on 2,5 tuntia. Mistä ihmeestä minä kirjoitan??
Ilmeisesti lehden ilmestymispäivänä on kansainvälinen kahvipäivä. Google kertoo sen. Kahvi? Mitä kahvista voi sanoa? Kahvi on kuumaa, hyvää, mustaa. Huokaus.
Katson ulos kohti Vallisfjärdeniä. Ehkä minun pitäisi vain kirjoittaa niin kuin asiat ovat? Juuri nyt. Tässä kahvikuppini äärellä.
Niin. Tehdään sitten niin.